Inarinsaamelaiset ovat saamelaisryhmä, jonka perinteinen asuinalue on Inarijärven ympäristö Suomessa. Inarinsaamelaiset ovat yksi uralilaisista kansoista, eli suomalaisten sukukansa[2]. Inarinsaamelaiselle kulttuurille ominaista ovat historialliset elinkeinot, suku, vaatetus sekä oma kieli, inarinsaame. Inarinsaamea puhui äidinkielenään vuonna 2004 yhteensä 258 henkilöä[3] ja vuonna 2008 yhteensä 279 henkilöä[4]. Inarinsaamelaisia on eri arvioiden mukaan 700–900. Muun muassa vuonna 2000 määräksi arvioitiin 900 henkeä[5].
Inarinsaamelaisten perinteinen asuinalue on Inarijärven ympäristö. Historiallisesti heidän asuttamansa alue on saattanut olla laajempikin. Etelässä historiallisen asuinalueen raja kulkee SaariselästäIvalojoen latvoille, lännessä Lemmenjoelle ja sieltä Vaskojoen kautta Aksujärvelle. Luoteessa raja kulkee Syysjärven ja Säytsijärvien kautta Iijärvelle ja sieltä itään Inarijärven ympäri. Myös Norjan puolella Inarijoen alueella on asunut inarinsaamelaisia. Tähän viittaisivat paikannimet ja perimätieto. Monia inarinsaamelaisia asuu myös perinteisten asuinalueidensa ulkopuolella muualla Suomessa sekä ulkomailla.[6]
Historia
Varhaishistoria
Ensimmäiset merkit ihmisasutuksesta Inarin alueelta ovat 7 000–8 000 vuotta vanhoja. Tuon ajan asukkaat kuuluivat ilmeisesti komsakulttuuriin, mikä viittaisi siihen että ensimmäiset asukkaat tulivat alueelle Ruijan rannikolta. Myöhemmin asukkaita on tullut myös muualta Norjan suunnalta sekä Pohjois-Ruotsista.[7] Varhaisimmat asukkaat elivät pyynti- ja keräilytaloudessa, eivätkä he muodostaneet kiinteää asutusta. Asuinpaikkoja siirrettiin vuodenaikojen mukaan suotuisimmille kalastus- tai metsästysmaille. Kivikautiset löydökset Inarista käsittävät lähinnä kivisiä metsästykseen ja kalastukseen liittyvää esineistöä. Orgaanisista aineista, kuten esimerkiksi luusta tai puusta, tehdyt esineet, eivät säilyneet maaperän happamuuden vuoksi. Tärkeimpiä kivikautisia löydöspaikkoja alueella ovat Vuopajan ja Saamenmuseon asuinpaikat.[8]
Kivikauden jälkeen alkoi varhaismetallikausi, joka kattaa pohjoismaisen pronssi- ja varhaisrautakauden. Pronssiesineitä tuli alueelle pienessä mittakaavassa kaupankäynnin kautta. Lusmansaaren kätkölöytö on ainut tunnettu pronssikautisten pronssiesineiden löytö Inarin alueelta. Sen esineistö on peräisin ajalta 900–700 eaa. Kirakkajoensuun asuinpaikalta löydetty 2 600 vuotta vanha kuonakakku on ainut raudan työstämisestä kertova löydös Inarista tuolta ajalta. Varhaismetallikaudelta ovat peräisin myös suuret peurakuoppajärjestelmät. Varhaismetallikauden lopulta alueelta ei ole selittämättömästä syystä rauta- tai keramiikka löydöksiä.[8]
Rautakausi
Varhaismetallikauteen kuuluneen varhaisrautakauden jälkeen tullutta keskirautakautta on vaikea hahmottaa Inarissa, koska tuolta ajalta puuttuvat omaleimaiset esinelöydökset. Tuolta ajalta peräisin olevia löydöksiä on vain muutama ja nekin oli ilmeisesti tuotu muualta. Keskirautakaudelta on löydetty vain yksi metalliesine, ilmeisesti Gotlannista peräisin oleva rautapuukko. Myöhäisrautakaudella ilmaantui suorakaiteen liesilatomus, jota pidetään ensimmäisenä saamelaisperäisenä jäännöksenä. Latomukset ovat olleet 2–3 tai 6–8 latomuksen ryhmissä ja niitä tunnetaan kaiken kaikkiaan Inarin alueelta yhteensä 30. Myöhäisrautakaudella, 800–1300-luvuilta, esineistöistä voidaan päätellä kauppayhteyksien itään, länteen ja etelään olleen tiheät. Tuon aikaisia metallilöytöjä tunnetaan Inarin alueelta yhteensä 20.[8]
Keskiaika
Keskiajalla Ruotsi, Norja ja Novgorod alkoivat laajentua Lappiin. Ruotsi ja Novgorod solmivat Pähkinäsaaren rauhan vuonna 1323, ja Norja solmi rajasopimuksen Novgorodin kanssa vuonna 1326. Näiden sopimusten myötä Lappiin syntyi suuria yhteisiä verotusalueita. Historiallisia lähteitä inarinsaamelaisista ei tuolta ajalta ole, vaan tämänkin ajan tiedot heistä perustuvat arkeologiaan. Tuolta ajalta ei kuitenkaan ole kovin paljon löydöksiä. Tuolloin Inarin alueella asui luultavasti useita erillisiä pyyntiyhteisöjä. Latomukset olivat edelleen yleisiä. Ensimmäiset historialliset lähteet inarinsaamelaisista ovat 1550-luvulta. Samoihin aikoihin tyypillinen asumus vaihtui kodasta turvekatteisiin hirsikotiin.[8] 1500-luvulla vakiintuivat myös siitojen rajat. Vuotuiskiertoon liittyvä elämäntapa säilyi luultavasti 1600-luvulle saakka.[7]
Uusiaika
Kristinusko saapui Inarin alueelle 1620- ja 1630-luvuilla ja ensimmäinen kirkko rakennettiin Inarin Pielpajärvelle vuonna 1646. Kaikki inarinsaamelaiset olivat kääntyneet kristinuskoon vuoteen 1661 mennessä. Kirkon tulon myötä alettiin kirjata syntyneet, kastetut, vihityt ja kuolleet. Toisaalta pakanauskonto ja esimerkiksi joikuperinne (livđe) hävisivät miltei kokonaan.[7]Noitavainojen aikaan samanismia harjoittaneita saamelaisia tapettiin[9].
Vuonna 1852 Norjan ja Venäjän välinen raja suljettiin, mikä johti monen pohjoissaamelaisen muuttoon alueelle. Alueelle oli tullut myös suomalaisten uudisasukkaiden mailtaan karkottamia keminsaamelaisia, jotka sulautuivat paikallisiin[9]. 1700-luvulla Inariin alettiin rakentaa uudistiloja, joista monet olivat inarinsaamelaisten itsensä rakentamia. Tilan perustamisesta sai verovapausvuosia. Inarinsaamelaiset tekivät tiloja ympäri Inaria ja niistä ensimmäinen rakennettiin 1740-luvulla. Uudistilojen myötä alueelle tunkeutuivat myös suomalaiset. Uudistilojen perustamisen tahti hiljeni 1800-luvun loppupuolella maan puutteen takia.[10] Joulukuussa 1919 Inarissa puhkesi espanjantautiepidemia. Seuraavan parin kuukauden aikana kuoli 190 inarilaista, eli noin kymmenesosa sen aikaisesta väestöstä.[11]
Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin 1950-luvulle saakka inarinsaamelaiset elivät luontaistaloudessa. Kalastuselinkeino rupesi kuitenkin tyrehtymään Inarijärven liikakalastuksen takia. 1970-luvulla tärkeä kesälaidunalue katkaistiin Näätämön paliskunnaksi. Poronhoitajilla on ollut ongelmia myös poronlaidunnusmetsien hakkaamisen takia.[12] Toisin kuin pohjoissaamelaiset, inarinsaamelaiset pitivät myös lehmiä.[5]
Inarinsaamelaisten saamenpuvussa on samankaltaisuuksia Varanginvuonon ja Sodankylän Vuotson alueiden saamenpukujen kanssa. Itä-Inarissa käytetään edelleen perinteisiä inarinsaamelaisia pukuja. Puku koristellaan eri tavoin riippuen sen käyttäjästä ja suvusta. Puku on ollut aikoinaan arkivaatetusta, mutta nykyisin sen käyttö on jäänyt lähinnä juhlatilaisuuksiin. Pukua pidetään kuitenkin kielen ohella tärkeimpänä inarinsaamelaisen identiteetin osatekijänä.[13]
Naisten ja miesten käyttämät puvut ovat molemmat pohjaväriltään mustia tai tumman sinisiä. Koristeväreinä käytetään punaista, keltaista ja vihreää. Perinteisesti puku on verkaa. Talviasuna on käytetty peskiä, joka tehtiin vasannahoista. Se on nykyisin korvautunut kelkkahaalareilla.[13]
Vuotuismuutto
Vuotuismuuttoa (varriistâllâm) harjoitettiin laajamittaisesti toiseen maailmansotaan saakka. Tuolloin muutettiin lähinnä kesä- ja talvipaikkojen välillä, mutta aiemmin muutto on tehty useammankin kerran. Joidenkin inarinsaamelaisten tiedetään käyttäneen jopa kuusivaiheista muuttoa. Kesäpaikka sijaitsi usein Inarijärven rannoilla ja talvipaikka taas metsässä lähellä porolaitumia. Kesä- ja talvipaikkojen etäisyys toisistaan ei ollut useinkaan kovin suuri, se oli harvoin yli viisi kilometriä. Partakossa vuotuismuuttoa harjoitettiin vielä 1970-luvulla, jossa viimeiset vuotuismuutot tehtiin 2000-luvulla.[14]
Musiikki
Inarinsaamelaisen musiikin keskeiset osat ovat ihmisten livđet sekä eläinlivđet. Livđe on inarinsaamelainen nimitys suomeksi joiku-nimellä tunnetulle laulumuodolle. Lauluissa kuvataan tietyn alueen omaa elinympäristöä ja ihmisiä. Keskeistä lauluissa on se, että laulun kohde omistaa laulunsa. Vanhimmat tunnetut livđe-tekstit ovat 1880-luvulta. Inarinsaamelaista musiikkia arkistoitiin 1880-luvulta 1900-luvulle. Laajimman inarinsaamelaisen musiikin kokoelman on tehnyt Anna-Briitta Mattus.[15]
Ruoka
Inarinsaamelainen ruokaperinne pohjautuu kalastukseen metsästykseen ja keräilyyn. Perinteisen kalastuselinkeinon takia kala on ollut erityisen tärkeässä asemassa. Kala säilöttiin suolaamalla, jäädyttämällä, hapattamalla tai kuivaamalla. Kalaruuista olennaisimpia oli kuivahauki. Kalojen lihan lisäksi hyödynnettiin mäti, sekä sellaiset sisäelimet kuten maksa ja suolet. Poronliha säilöttiin jäädyttämällä, kuivaamalla ja suolaamalla. Marjoista kerättiin hillaa, puolukkaa ja mustikkaa, joista viimeistä käytettiin myös vatsalääkkeenä. Petun käyttö oli yleistä, vaikka pulaa viljasta ei olisi ollutkaan.[16]
