Punahiuksisuus on yleistä udmurttien keskuudessa, ja heitä pidetään toisinaan maailman punatukkaisimpana kansana.[1] Heitä on kuvailtu luonteiltaan hiljaisiksi, vaatimattomiksi ja rauhanomaisiksi.[2]
Gusli (udm. krez´) on udmurttien, suomalaisen kanteleen tyyppinen, kielisoitin. Niitä on kahta tyyppiä: pientä guslia käytettiin arkena ja isompaa kulttiguslia pyhien lehtojen rukousjuhlissa.[3]
Pelmenit (suomeksi 'korvaleipä') ovat perinteinen udmurttien raviolia muistuttava ruoka, joka tunnetaan ympäri Venäjää.[4]
Udmurtien käsityöperinteessä käytetään runsasta väritystä, mikä näkyy niin asumuksissa ja käyttöesineissä kuin erilaisissa tekstiileissäkin.[5]
Kansalliseepos Dorvyžy
Dorvyžy (udmurtiksi Дорвыжы, 'kotikansan sukujuuri') on udmurttien kansalliseepos. Sen ideoi Kuzébaj Gerd.[3]Dorvyžyn kokosi 1920-luvulla venäläinen Mihail Hudjakov udmurteilta kerättyjen laulettujen runojen pohjalta. Alkuperäinen versio kirjoitettiin venäjän kielellä, ja sen nimi on Песнь об удмуртских батырах ('Laulu udmurtilaisesta bogatyrista'). Se perustui N. Pervuhinin, G. Potaninin, B. Gavrilovin, B. Muncachyn, K. Chainikovin (Gerd) ja A. Spicynin folkloristiikan teoksiin. Teos rakentui Kalevalamittaan, mutta se jäi julkaisematta Stalinin vainojen vuoksi.[3] Työ keskeytyi vuonna 1934.[3] Hudjakov teloitettiin vainoissa vuonna 1936, juuri tohtorin arvonimen saatuaan.[3] Gerd oli ollut jo vuonna 1932 pidätettynä "vastavallankumouksellisesta toiminnasta". Marraskuussa 1933 hän sai myös kuolemantuomion, joka muutettiin kymmenen vuoden pakkotyöksi. Hän kärsi tuomiotaan Solovetskin vankilerillä. Lokakuussa 1937 Gerd tuomittiin uudelleen kuolemaan ja hänet ammuttiin SandarmohissaKarhumäen lähellä.
Udmurttilainen kirjallisuuden tutkija Foma Jermakov löysi Hudjakovin 55-liuskaisen käsikirjoituksen Leningradin arkistoista vuonna 1966. Kului vielä 20 vuotta ennen kuin udmurttirunoilija ja folkloristi D. A. Jašin julkaisi suurimman osan runoista. Hän kuitenkin jätti julkaisusta pois sellaiset säkeet ja luvut, jotka neuvostoviranomaiset olisivat voineet vääristellä poliittisen järjestelmän vastaisiksi – ja näin ollen Jašinin asemaa merkittävästi huonontaviksi.[3]
Vuonna 1997 S. F. Vasiljev ja V. L. Šibanov julkaisivat Jašinin pois jättämät osat. Vuonna 2000 Udmurtian radio lähetti kirjallisuuden professori Vasili Vanjuševin käännöksen koko teoksesta, ja se muokattiin Дорвыжы-kirjaksi (Dorvyžy) vuonna 2004. Nimen dor tarkoittaa lähinnä kotimaata ja vyžy ikiaikaisia sukujuuria. Hudjakov itse ei ehtinyt antaa teokselleen nimeä. Tutkija Esa-Jussi Salminen (s. 1973) kiinnostui Dorvyžysta syksyllä 2006 työskennellessään Udmurtiassa kieliassistenttina. Yhdessä he Jorma Vankkurin (s. 1943) kanssa käänsivät teoksen suomeksi Kalevalamittaan vuonna 2009. Salminen vastasi teoksen alkupuheesta ja käännöksestä, Vankkuri Kalevalamittaan muokkaamisesta. Eepos on kuvitettu udmurttitaiteilija Vjatšeslav Mihailovin piirroksilla.[3]
Dorvyžyssa on sekaisin myyttiä ja historiaa, ja se kertoo sankareiden Ozhmegin, Dokjan ja Dondyn pojan teoista. Eepoksen pääjumalat ovat taivaanjumala Inmar, maanjumala Kyldyśin ja säänjumala Kuaź. Eepoksessa mainitaan myös kansoja kuten turkkilaiskansa tataarit ja toinen suomalais-ugrilainen kansa, marilaiset, sekä paikkoja kuten Cheptsa, Kilmez-joki ja Sudža. Dorvyžyssa on kymmenen laulua ja sitä pohjustetaan alkusanoilla.[3]
Muu kirjallisuus
Kuźebai Gerd tuotti myös muuta kirjallisuutta ennen traagista kuolemaansa. Hän alkoi kirjoittaa runoja jo kouluaikoinaan. Hänen merkittävimpiä teoksiaan ovat kokoelmat Kreźći ('Kanteleensoittaja', vuodelta 1922), Śaśkajaśkiś muzjem ('Kukoistava maa', v. 1927) ja Ĺogetjos ('Askelmat', v. 1931), joissa kuvataan udmurttien menneisyyttä, ylistetään vallankumousta ja käsitellään maaseudun ja yhteiskunnan muutosta. Vallankumouksen ylistäminen johtunee siitä, että monien suomalais-ugrilaisten kansojen olot paranivat vallankumouksen jälkeen, ja niiden sallittiin kehittää omaa kulttuuriaan. Tilanne muuttui kuitenkin jyrkästi 1930-luvun alussa. Gerd kirjoitti myös lastenrunoja, näytelmiä ja udmurttien kansanperinnettä käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia.
Udmurteilla on myös muuta kirjallisuutta, mutta vain pieni määrä siitä on käännetty suomeksi. Udmurttien runoutta on kääntänyt vain professori Raija Bartens kokoelmiin Joutsenet Jumalan kasvoilla (SKS v. 1994) ja Suuren Guslin kaiku (Suomalais-ugrilainen seura v. 1995).[3]
2010-luvulla udmurtinkieliset sarjakuvat ovat tulleet suosituiksi udmurttien keskuudessa.[2]
Määrä
Vuoden 2010 väestönlaskennassa udmurtteja oli noin 552 000.[2] Vuonna 2002 suoritetun Venäjän federaation väestönlaskennan mukaan udmurtteja oli 636 906. Neuvostoliitossa vuonna 1989 suoritetun väestönlaskennan mukaan udmurtteja oli 746 562 ja vuonna 1926 yhteensä 514 369[6] (mukaan luettuna besermanit 10 035). Venäjän keisarikunnassa vuonna 1897 suoritetun väestönlaskennan mukaan udmurtteja oli 420 976[6].
Udmurttien osuus Udmurtian väestöstä oli vuonna 1926 yhteensä 404 807 (53,5 prosenttia väestöstä)[6], vuonna 1989 31,0 prosenttia ja vuonna 2002 osuus oli 29,3 prosenttia. Kaksi kolmasosaa maailman udmurteista asuu Udmurtiassa.[7] Oheinen taulukko kuvaa Udmurtien sijoittumista Venäjän eri osissa (vuonna 2002) ja Ukrainassa (vuonna 2001).
Vielä vuonna 1939 yhteensä 92,5 % udmurteista asui maaseudulla.[8]
Udmurtteja on aiemmin kutsuttu myös votjakeiksi venäjänkielisen niittykansaa tarkoittavan sanan mukaan. Tataarit puolestaan ovat käyttäneet heistä nimeä ar, josta myös venäjän kielessä ennen votjakki-sanaa käytössä on ollut (monikkomuotoinen) ary, arjane[6]. Udmurtin kielen eri murteissa sanan udmurt (удмурт) lisäksi esiintyvät myös muodot udmort (удморт), ukmort (укморт) ja utmort (утморт). Komit ovat käyttäneet udmurteista aikaisemmin nimeä vot-ud[6].
Historia
Esihistoriasta 1800-luvun loppuun
Muinaispermiläisen kansan, josta nykyiset udmurtit ja komit polveutuvat, asuinalue on käsittänyt Vjatka- ja Kamajokien välisen alueen nykyisen Udmurtian ja Kirovin alueen alueella ja on ulottunut näiden eteläpuolella todennäköisesti Volgalle asti. Todennäköisesti bolgaarien saapuminen Volgan keskijuoksulle noin vuoden 700 paikkeilla sai aikaan liikehdintää alueen kansoissa. Tuolloin nykyisten komien esi-isät alkoivat siirtyä kohti pohjoista. Udmurttien esi-isien asuinalueet kuuluivat bolgaarien hallitsemaan Bolgarian valtioon.
Mongolit ja tataarit valloittivat Udmurtian alueen 1200-luvulla, ja se kuului mongolien Kultaisen Ordan valtakuntaan. Venäläisiä alkoi muuttaa Novgorodin valtion alueelta 1200-luvulla udmurtien luoteisille asuinalueille, nykyiselle Kirovin alueelle, jonne he perustivat Vjatkan tasavallan. Vjatka joutui Moskovan vallan alle vuonna 1489. Suurin osa udmurttien asuinalueista kuului kuitenkin Kultaisen Ordan hajoamisen jälkeen syntyneeseen Kazanin kaanikuntaan.
Venäjä valloitti Kazanin kaanikunnan vuonna 1552, ja udmurtit joutuivat Venäjän vallan alle. Udmurtit liittoutuivat sukulaiskansansa marien kanssa ja nousivat kapinaan Venäjää vastaan 1553. Venäläiset saivat kukistettua kapinan vasta 1557. Vuodesta 1587 lähtien udmurttien asuinalue kuului suoraan Moskovan vallan alaisuuteen, ja tämä järjestely jatkui 1700-luvulle asti.
1600-luvulla keskeinen kauppareitti alkoi halkoa pohjoisempien udmurttien asuma-aloja, jonka johdosta tämä udmurttiryhmä alkoi venäläistyä eteläistä nopeammin. Tämän sanotaan johtaneen myös eroihin pohjoisten ja eteläisten udmurttien välillä: pohjoisia pidetään punatukkaisempina ja sinisilmäisempinä, eteläisiä tummatukkaisina ja tummasilmäisinä; pohjoisia luonteeltaan avoimina, eteläisiä sulkeutuneina; pohjoiset ovat kääntyneet kristinuskoon eteläisiä enemmän, jotka harjoittavat pakanallista uskoa yleisemmin.[2]
Venäläiset perustivat Vjatkaan piispanistuimen vuonna 1636, mutta udmurttien käännyttäminen kristinuskoon aloitettiin varsinaisesti vasta 1740-luvulla.
Väkivaltainen kristinuskoon käännyttäminen ja aikaisemmat naapurikansojen valloitukset aiheuttivat sen, että udmurtit muuttivat alkuperäisen asuinalueensa länsi- ja eteläosista asuinalueensa pohjoisosaan. Kristinuskoon käännyttäminen oli kuitenkin hidasta, ja vielä 1800-luvun lopulla oli kymmeniätuhansia kristinuskoon kastamattomia udmurtteja.
Venäjän vallankumouksesta 2010-luvulle
Venäjän vallankumouksen yhteydessä udmurtit liittyivät tataarien ynnä muiden Volgan alueen kansojen muodostamaan Idel-Uralin valtioon, mutta bolševikit kukistivat sen pian.
Vuonna 1921 sisällissotaa seuranneen nälänhädän raivotessa Venäjällä monet udmurtit pakenivat Siperiaan.[8]
1930-luvulla Neuvostoliiton väestön pakkosiirrot koskivat myös udmurtteja.[8] Vuonna 1937 kymmeniätuhansia udmurtteja pakkosiirrettiin ja lähes koko udmurttiälymystö murhattiin.[8] Toisen maailmansodan aikana Udmurttien ASNT vastaanotti paljon pakolaisia, enimmäkseen venäläisiä, mikä muutti voimakkaasti alueen etnistä jakaumaa niin, että udmurtit alkoivat jäädä vähemmistöksi omassa tasavallassaan.[8]
Vuosina 1971–1988 yli tuhat udmurttikylää suljettiin ja asukkaat pakotettiin muuttamaan toisaalle.[8]
Eräät tunnetut hiihtäjät ovat etniseltä taustaltaan udmurtteja: 1980- ja 1990-lukujen menestynyt kilpahiihtäjä Tamara Tihonova on udmurtti.[11] Myös Ivan Tšerezov on udmurtti.[12]
Udmurttisosiologi Albert Razin (1940–2019[13]) halusi vedota heikossa asemassa olevan äidinkielensä puolesta ja herättää keskustelua, kun hän vuonna 2019 teki polttoitsemurhan Udmurtiassa.[14] Hän toteutti tekonsa 10. päivänä syyskuuta Udmurtin alueparlamentin edessä, jossa hän piti aamulla ensin yhden miehen mielenosoituksen. Tuolloin oli alueparlamentin istuntokauden ensimmäinen päivä, ja Razin jakoi aamulla kirjeitä kokoukseen saapuville. Kirjeissä hän vaati poliitikkoja suojelemaan udmurtteja ja udmurtin kieltä. Hän myös jakoi aineistoa, jossa vaadittiin udmurtin kieltä käytettäväksi Udmurtin tasavallan instituutioissa, sillä kannanoton mukaan Udmurtian viranomaiset eivät tukeneet tasavallan nimikkokieltä udmurttia. Razin oli Udmurtian valtiollisen yliopiston humanistisen instituutin entinen johtaja. Eläkkeelle jäätyään hän toimi kansansa hyväksi järjestämällä erilaisia tapahtumia, joissa esiintyi monien eri alojen edustajia. Esiintyjät olivat udmurtintaitoisia udmurtteja. Razinin tavoitteena oli näin vahvistaa kansansa itsetuntoa.[13] Razinin menehdyttyä hänelle järjestettiin erityisiä muistotilaisuuksia Tartossa, Unkarissa, Marinmaalla ja Tallinnassa. Tallinnan tilaisuuteen otti osaa hänet henkilökohtaisesti tunteneita henkilöitä Maavalla Kodasta, Sukukansojen ystävät ry:stä, suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien järjestöstä, Taivaannaulasta sekä Fenno-Ugria -järjestöstä.[15]
Genetiikka
Udmurttien (Udm) ja muiden uralilaisten kansojen sijoittuminen pääkomponenttianalyysissa.[16]
Vuoden 2018 tutkimuksen mukaan noin 70 prosenttia udmurttimiehistä kantaa uralilaisille kansoille tyypillistä, itäeuraasialaista haploryhmää N. Suurin osa heistä kuuluu alaryhmään N1c, pienempi osa alaryhmään N1b-P43. Udmurttien toiseksi yleisin Y-DNA:n haploryhmä on R1a (19 %).[16]
Udmurttien yleisin äitilinjan haploryhmä on U (23,5 %). Sen yleisimmät alaryhmät ovat U2 (10,4 %) ja U5 (9,3 %). Haploryhmää H esiintyy lähes samalla tiheydellä (22,5 %). Udmurttien muita mtDNA-haplotyyppejä ovat T (16,5 %), D (11 %) ja Z (6 %).[16]
Uralilaisille kansoille ominaiseen tapaan udmurttien autosomaalinen DNA sisältää siperialaistyyppisen komponentin. Sen osuus on noin 30 prosenttia heidän geneettisestä koostumuksestaan.[16]
↑Suihkonen, Pirkko: ”Udmurtit eli votjakit”, teoksessa Laakso, Johanna (toim.): Uralilaiset kansat. 2. painos. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16485-2
.jpg)
