Fulgencio Batista valokuvassa vuodelta 1957. Taustan kartalla Kuuba ja Sierra Maestran vuoret, joilla Castron kapinalliset piilottelivat.
Yhdysvallat oli miehittänyt tuolloin Espanjalle kuuluneen KuubanEspanjan–Yhdysvaltain sodan aikana, ja vuodesta 1899 Kuubaa hallitsi amerikkalainen sotilashallinto. Kuuban perustuslaki laadittiin vuonna 1901 ja Yhdysvaltojen painostuksesta siihen lisättiin niin sanottu Plattin lisälauseke, jolla Yhdysvallat sai luvan sekaantua maan asioihin. Kuuba suostui myös antamaan Yhdysvalloille sotilastukikohtia alueeltaan. Tomás Estrada Palmasta tuli Kuuban ensimmäinen presidentti vuonna 1902 ja Yhdysvaltain sotilashallinto päättyi 20. toukokuuta samana vuonna. Vastaitsenäistynyt maa oli taloudellisesti hyvin riippuvainen Yhdysvalloista. Korruptio rehotti ja Yhdysvallat puuttui maan sisäiseen epävakauteen useaan otteeseen. Vuonna 1925 Kuuban presidentiksi nousi Gerardo Machado y Morales, josta tuli myös maan ensimmäinen diktaattori.[1]
Machado aloitti kautensa alkupuolella julkisia hankkeita ja puuttui korruptioon sekä hankki monet poliittisista vastustajistaan puolelleen heille tarjotuilla henkilökohtaisilla eduilla. Toisaalta esimerkiksi opiskelijoita ja työläisiä vainottiin. 1930-luvun laman romahduttaessa sokerin maailmanmarkkinahinnat jännitteet nousivat. Syyskuussa 1930 järjestetyssä mielenosoituksessa sai surmansa opiskelijajohtaja Rafael Tejo. Oppilaitokset suljettiin ja Havannan yliopiston opiskelijoita ja professoreita pidätettiin. Oppositio vastasi väkivaltaan väkivallalla, ja vuosina 1931 ja 1932 maa oli käytännössä sotatilassa. Machado pakeni viimein elokuussa 1933 Bahamasaarille armeijan komentajien ilmoitettua vetävänsä tukensa häneltä.[2] Machadoa seurasi heikko väliaikaisen presidentin Carlos Manuel de Céspedesin hallinto, joka kaatui nopeasti. Nuori aliupseerijoukko oli esitellyt listan epäkohtia armeijan tukikohdassa Havannassa syyskuussa 1933, ja kun näihin ei vastattu, kersantti Fulgencio Batistan johtamat aliupseerit ottivat tukikohdan haltuunsa. Niin sanottu kersanttien kapina levisi ja Céspedes luovutti vallan viisihenkiselle juntalle.[3]
Juntan jäsenistä presidentiksi nousi Ramón Grau San Martín, joka yritti hankkiutua eroon esimerkiksi Plattin lisälausekkeesta. Yhdysvaltain Kuuban lähettiläs Jefferson Caffery kehotti Batistaa hankkiutumaan eroon Grausta, joka syrjäytettiinkin tammikuussa 1934. Yhdysvallat tuki uutta Carlos Mendietan johtamaa hallitusta lakkauttamalla Plattin lisälausekkeen Franklin D. Rooseveltin hyvän naapuruuden politiikan mukaisesti. Tästä huolimatta Kuubassa Mendietan hallinto miellettiin Machadon toisinnoksi. Syntyi yleislakko, jota Batistan johtaman armeijan sotilaat olivat kukistamassa. Mendieta erosi lopulta itse, mutta Kuuba militarisoitui. Armeija otti hoidettavakseen monet siviilihallinnon tehtävistä samalla, kun se vainosi oppositiota. Mendietaa seuranneet siviilihallitukset olivat käytännössä vain muodollisia ja todellisuudessa maata johti Batista. Batista alkoi toisaalta myös toteuttaa kansansuosiotaan kasvattaakseen uudistuksia, jotka toivat hänelle aitoakin kannatusta. Vuonna 1939 hän asettui ehdolle presidentinvaaleissa, jotka olivat siihen asti pidetyistä rehellisimpiä. Batista päihitti vastustajansa Ramón Graun saaden 800 000 ääntä ja Graun 600 000.[3]
Vuoden 1953 sotilastukikohdan hyökkäyksen jälkeen pidätetty Fidel Castro.
Batista ei asettunut perustuslain mukaisesti uudelleen ehdolle vuonna 1944 ja vaalit voitti Ramón Grau. Graun hallinto tuli tunnetuksi korruptiostaan taloudellisen kasvun siivittämänä. Batista oli muuttanut Floridaan. Seuraavat vaalit voitti vuonna 1948 Carlos Prio Socarrás, jonka kausi ei merkinnyt muutosta kasvavalle korruptiolle ja byrokratialle. Seuraavia vaaleja vuonna 1952 ei enää käyty. Batista järjesti vallankaappauksen 19. maaliskuuta 1952. Veretön vallankaappaus otettiin monelta taholta vastaan aluksi tyytyväisinä. Vallankaappausta seurasi Batistan diktatuuri. Uusi perustuslaki kielsi lakko-oikeuden sekä mielipiteen- ja lehdistönvapauden. Sotilaiden palkkaa ja eläkettä nostettiin. Oppositiolle aseellinen vastarinta alkoi näyttää ainoalta vaihtoehdolta. 26. heinäkuuta 1953 noin 200 aktivistia hyökkäsi kahteen armeijan tukikohtaan Santiago de Cubassa ja Mayamossa. Mukana oli myös tuolloin 26-vuotias Fidel Castro. Aktivistit yrittivät ryöstää aseita tulevia iskuja varten, mutta sotilaat kukistivat hyökkääjät. Muutama sai surmansa ja noin sata jäi vangeiksi. Monet vangituista teloitettiin, mutta Castro vietiin siviilivankilaan, mikä saattoi pelastaa hänen henkensä. Oikeudenkäynnissään Castro päätti puolustuspuheensa sanoihin "Historia on minut vapauttava" ja Castron kannattajat järjestäytyivät heinäkuun 26. päivän liikkeeksi. Batista uskoi myöhemmin vakauttaneensa asemansa, ja toukokuussa 1955 poliittiset vangit armahdettiin. Fidel pääsi vapaaksi ja hän lähti hieman myöhemmin Meksikoon veljensä Raúl Castron kanssa valmistelemaan vallankumousta.[4]
Meksikossa Fidel kasvatti vallankumouksellista ryhmäänsä. Heihin liittyi esimerkiksi argentiinalainenErnesto "Che" Guevara. Samaan aikaan Batistan valtaa Kuubassa heikensivät opiskelijamellakat ja lakkoilu. Yksi lakon johtajista oli José Echeverría, joka perusti myös opiskelijoista koostuneen aseellisen järjestön. Hän sopi yhteistyöstä Castron kanssa vierailtuaan Meksikossa. Huhtikuussa 1956 Ramón Barquínin johtamat upseerit suunnittelivat vallankaappausta, joka kuitenkin paljastui ennenaikaisesti. Batista nimitti tuttujaan asemiin armeijassa, mikä heikensi tavallisten sotilaiden kunnioitusta johtoporrasta kohtaan.[5]
Joulukuussa 1956 Fidel Castro, Raúl Castro ja Che Guevara nousivat 79 muun aktivistin kanssa Meksikossa Granma-nimiselle alukselle, joka kuljetti heidät Kuubaan Orienten maakuntaan. Maissa Echeverrían joukot pyrkivät häiritsemään armeijan toimintaa, mutta armeija sai silti vihiä maihinnoususta. Armeijan ja aktivistien välillä käytiin yhteenotto, josta pakoon pääsivät paikallisten avulla vain Fidel, Raúl ja Che yhdeksän muun kanssa. Selvinneet pakenivat Sierra Maestran vuorille hallituksen uutisoidessa samaan aikaan kaikkien kapinallisten saaneen surmansa. Helmikuussa 1957 New York Times -lehden toimittaja kirjoitti Castron joukoista artikkelin, jonka julkaisun jälkeen Castron joukkoihin saapui uusia jäseniä. Kapinaliike oli erityisen suosittu Orientessa, jossa pientalonpoikien ja maatyöläisten asema oli keskimääräistä heikompi. Kapinoitsijoihin liittyi myös monia naisia.[5]
Echeverría sai surmansa vuonna 1957 yrityksessä vallata presidentinpalatsi. Samana vuonna Castron ja opiskelijaliikkeen iskut Batistan hallintoa vastaan kiihtyivät. Castron joukot olivat liian pienet suoraan yhteenottoon Batistan joukkojen kanssa, mutta toisaalta myös armeijan halu sotia sissejä vastaan oli vähäinen.[5] Huhtikuussa 1958 Juan Marinellon johtamat kommunistit yrittivät järjestää yleislakon, joka ei kuitenkaan toteutunut. Batista uskoi tämän olevan merkki opposition heikkoudesta ja hän määräsi joukkonsa toteuttamaan sotilasoperaation Castron joukkoja vastaan Sierra Maestralla. Hyökkäys kuitenkin pysähtyi kapinallisten vastarintaan.[1] Armeija joutui vetäytymään Sierra Maestrasta kesällä 1958 ja sissit saivat lisää jäseniä.[5]
Heinäkuussa samana vuonna Kuuban oppositioryhmät kokoontuivat Venezuelassa, jossa vastarintaliikkeen johto päätettiin antaa heinäkuun 26. päivän liikkeelle ja Castro nousi koko Batistan vastaisen opposition johtajaksi. Batista yritti turhaan korjata tilannetta nostattamalla valtaan sätkynukkensa Andrés Rivero Agüeron vaaleissa marraskuussa 1958. Muodollinen vallanvaihdos ei riittänyt, ja myös Batistan aseidenvientikieltoon asettanut Yhdysvallat vaati nyt vapaita vaaleja. Castron sissit alkoivat levitä Orientesista muuhun maahan kahtena osastona. Ensimmäistä johti Camilo Cienfuegos ja toista Che Guevara.[5] Guevaran joukot valtasivat keskisen provinssin pääkaupunki Santa Claran 27. joulukuuta[1] ja Castron veljesten joukot puolestaan Santiago de Cuban ja Guantánamon. Vuoden lopussa kapinalliset lähestyivät Havannaa ja armeija oli käytännössä lopettanut vastarinnan. Batista pakeni Kuubasta uudenvuodenyönä 1959. Monet hänen kannattajistaan seurasivat johtajaansa hieman hänen jälkeensä. Batistan paettua valtaan nousi sotilasjuntta, joka teki muodollista vastarintaa kapinallisille. Vankilasta väliaikaishallitusta johtamaan kutsuttu Ramón Barquín määräsi tulitauon ja luovutti Havannan Che Guevaralle[5] 3. tammikuuta. Castro saapui pääkaupunkiin viikkoa myöhemmin 8. tammikuuta. Valtaan nousi Manuel Urrutia Lleón väliaikaishallitus pääministerinään Fidel Castro.[1]
Seuraukset
Voittaneita kapinallisia ratsailla Kuuban lippujen kanssa tammikuussa 1959.
Vallankumouksen onnistumista seurasivat Batistan kannattajien pidätykset, kidutukset ja teloitukset. Toukokuun puoliväliin 1959 mennessä 600 Batistan hallitukseen eri tavoin kytköksissä ollutta oli teloitettu vallankumouksellisten tuomioistuimissa. Castron hallitus teki alkukaudellaan useita vierailuja naapurivaltioihin. Yhdysvallat oli ollut yksi ensimmäisistä Castron hallinnon tunnustaneista valtioista, ja huhtikuussa 1959 Castro tekikin 11-päiväisen vierailun Yhdysvaltoihin. Jännitteet maiden välillä alkoivat kuitenkin kasvaa vierailusta huolimatta. Castro oli aikanaan lupaillut vapaita vaaleja, mutta nyt oli selvää, että vaaleja ei järjestettäisi.[1] Maltilliset poliitikot erosivat Castron hallituksesta, ja heidän joukossaan oli esimerkiksi presidentti Manuel Urrutia. Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA alkoi valmistella Castron vastaisia toimia ja tukea Kuuban katolilaisten ja vanhojen poliittisten puolueiden piirissä syntyneitä vastavallankumouksellisia ryhmiä. Guantanamo Bayn laivastotukikohtaa vahvistettiin lisäjoukoilla ja Floridan lentokenttiä käytettiin kuubalaisten vastavallankumouksellisten tekemissä ilmaiskuissa Kuubaan.[6]
Kuuban taloudellinen tilanne oli kärsinyt huomattavasti. Työttömyys kasvoi ja sokerin sekä tupakan markkinahinnat olivat laskeneet. Joitakin Castron kannattajia loikkasi Yhdysvaltoihin, heidän joukossaan esimerkiksi ilmavoimien komentaja majuri Pedro Luis Díaz Lanz. Etenkin Länsi- ja Keski-Kuubassa alkoi lokakuuhun 1959 mennessä myös kapinaliikkeitä Castroa vastaan. Kuuba lähentyi Neuvostoliiton kanssa. Kuuba ja Neuvostoliitto solmivat kauppasopimuksen helmikuussa 1960 ja Castro piti Yk:n kokouksessa Nikita Hruštšovia ylistäneen ja Yhdysvallat tuominneen puheen. Kuuban ulkomaan varoja jäädytettiin ja kaupankäynti Yhdysvaltojen ja Kuuban välillä oli katkennut vuoden 1960 loppuun mennessä. Presidentti Dwight D. Eisenhower katkaisi diplomaattisuhteet Kuuban kanssa 3. tammikuuta 1961, ja huhtikuussa seurasi CIA:n rahoittama ja tukema epäonnistunut Sikojenlahden maihinnousu.[1] Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy oli tukenut maihinnousun toteuttamista ja seuraavana vuonna hän asetti Kuuballe kauppasaarron. Lokakuussa 1962 seurasi Kuuban ohjuskriisi, joka oli ajaa kylmän sodan aikaisen maailman ydinsodan partaalle. Kriisi ratkaistiin kuitenkin lopulta sota välttäen, mutta jännitteet säilyivät.[7] Kuubalaisten viranomaisten mukaan Castro yritettiin murhata tai kukistaa kaikkiaan yli 600 kertaa. Fidel Castro hallitsi Kuubaa lopulta vuoteen 2008 saakka.[1]
.svg){kind=small}
