Elokuvan käsikirjoittaja, kirjailija Mika Waltari laati käsikirjoituksen mielessään näyttelijä Hannes Häyrinen, jolle hän kirjoitti roolin tohelosta keksijästä, joka yhtäkkiä huomaa naisten olemassaolon.[2]
Elokuvan ulkokuvaukset ohjasi Särkkä, studiossa kuvatut jaksot Elstelä. Elokuvan loppupuolen ravintolakohtauksen kehittelystä leikattiin pois pitkähkö jakso, jossa tanssityttö ja vakooja seuraavat Jannea laboratorioon. Siksi tarinassa on selvä aukko. Elokuvan yleisömenestys jäi keskitasoa heikommaksi.[3]
Aikalaisarvioijat helsinkiläislehdissä olivat tylyjä: elokuva oli lapsilta kielletty, mutta se olisi pitänyt kieltää myös nuorisolta, niin nuorisoelokuva kuin onkin. Nuoriso kuvataan jonninjoutavaksi, vaikka sota-ajan nuoret ahersivat työleireillä. (Toini Aaltonen, Suomen Sosialidemokraatti). Komiikka on alkeellista, henkilötyypit naiiveja (Olavi Vesterdahl, Aamulehti). Helsingin ulkopuolella sen sijaan suhtauduttiin myönteisemmin. Elokuvan nuoria näyttelijöitä pidettiin tutustumisen arvoisina, ja vanha tuttavuus Häyrinen sai kehut (J-n, Savo).[4]
Vuoden 1981 televisioesityksen yhteydessä Pertti Lumirae (Suomen Sosialidemokraatti) löysi elokuvasta ”jonkinlaista sodanaikaista viehätystä" ja Sakari Toiviainen (Ilta-Sanomat) ”tiettyä raikkautta – – ennen kaikkea Hannes Häyrisen notkean ja paikoin aidosti hykerryttävän tulkinnan ansiosta”.[4]
Vaikka Waltarin käsikirjoittamaa hupailua on yleensä pidetty vähämerkityksisenä, Tv-maailman arviossa 37/2014 kriitikko oli eri mieltä. Hän löysi siitä Waltarin omasta kokemuspiiristä kumpuavaa ironiaa. Esimerkkinä hän mainitsee Kelon ajautumisen Tulenkantajien tyyppiselle runoklubille.[5]
