Sosiaalinen markkinatalous (saks.Soziale Marktwirtschaft) on talousjärjestelmä ja yhteiskunnallinen oppi, joka kehitettiin Länsi-Saksassatoisen maailmansodan jälkeen kristillisdemokraattien johdolla.
Termiä käytti ensimmäisen kerran Müller-Armack vuonna 1947[3] ja sen otti käyttöön ja sille sisällön antoi Ludwig Erhard, joka oli kristillisdemokraattien (CDU) valtiovarainministeri Konrad Adenauerin alaisuudessa (1949–1963) ja myöhempi liittokansleri (1963–1966).[2]
"Erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous, jossa kunnioitetaan perusoikeuksia" on yksi Lissabonin sopimuksessa mainituista Euroopan unionin päätavoitteista.[4]
Sosiaalisen markkinatalouden perusta on ordoliberalismiksi kutsutussa neoliberalismin saksalaisessa haarassa. Ordo-etuliite viittaa saksan sanaan "Ordnung", järjestys. Ordoliberalismia kehiteltiin 1920-luvun lopulta Walter Euckenin ja Franz Böhmin ympärille ryhmittyneiden talous- ja oikeustieteilijöiden, ns. Freiburgin koulukunnan piirissä.[2]
Ordoliberalismi sanoutui irti 1800-luvun liberalismin käsityksestä että yhteiskunnallinen järjestys on seurausta yksilön vapaudesta. Sen sijaan valtion tuli rakentaa ja toimeenpanna oikeudellinen hallintajärjestelmä, joka edustaa talouselämälle luontaista järjestystä (latinan ōrdō). Sen mukaan tarvittiin vahva valtio, joka toimisi poliittisten ja yhteiskunnallisten kiistojen yläpuolella.[3]
Valtion tehtävää kutsuttiin "liberaaliksi interventionismiksi". Ordoliberalismin syntyminen on tulkittu vastaukseksi Weimarin tasavallan taloudelliseen, sosiaaliseen ja perustuslailliseen kriisiin.[2]
Sosiaalinen markkinatalous työväenliikkeessä
1800-luvun lopulta alkaen revisionistit, kuten Eduard Bernstein, kyseenalaistivat Karl Marxin ajatukset vallankumouksen välttämättömyydestä työväen olojen parantumisen ehtona (revisio = uudelleentarkastus). Talouden tosiseikat tuli ottaa huomioon, eikä kapitalismi ollut ennustetuksista huolimatta tuhoutumassa.
Bernsteinin mukaan yhteiskunnalliseen päämäärään ei voitaisi koskaan lopullisesti päästä. Vallankumouksen sijaan työväenluokan kannalta oli tärkeämpää nykyhetkeen soveltuvat asteittaiset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset uudistukset vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän oloissa (reformismi).
Nykyaikana sosiaalista markkinataloutta kannattavien sosiaalidemokraattien piirissä nähdään, että täysin vapaa markkinatalous johtaa epäsosiaaliseen ja eriarvoiseen yhteiskuntaan. Saavuttaakseen sosiaalisemman markkinatalouden on julkisen sektorin tehtävä ohjata, täydentää ja sosiaalistaa markkinataloutta.
Hyvinvointivaltion tulee muun muassa taata riittävät koulutusinvestoinnit, sosiaalivakuutuksen ja sosiaaliturvan haavoittuvissa elämänvaiheissa, kuten vanhuuden, vammautumisen, työttömyyden ja sairauden ajanjaksoina. Samoin yhteiskunnan on julkisin varoin vastattava terveydenhuollosta ja hyvinvointipalveluiden luomisesta. Tuloksena on vapaata markkinataloutta sosiaalisempi talousjärjestelmä ja tulonjako.
Markkinoita ohjaamalla voidaan yksityisen rajahyödyn lisäksi ottaa taloudellisissa valinnoissa huomioon yhteiskunnan kokonaishyöty. Markkinoita korkeammin voidaan arvottaa sosiaalista tasavertaisuutta edistävien julkishyödykkeiden tuotanto, sekä ehkäistä tuotannontekijöiden, kuten työvoiman ja luonnon, hyödyntämistä alihintaan. Sosiaalista markkinataloutta toteuttava "sosiaalidemokraattinen hyvinvointiyhteiskunta" yhdistää toiminnassaan talouden kasvun ja työllisyyden tavoitteet sekä työväenliikkeen perinteiset sosiaaliset tavoitteet, kuten työvoiman korkean suojan työmarkkinoilla, laajat hyvinvointipalvelut sekä yhteiskunnan korkean solidaarisuuden asteen.[5]
↑Vuolanne, Antti. 2011. Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa. Helsinki: Kalevi Sorsa –säätiö. Kalevi Sorsa –säätiön julkaisuja 2/2011. ISBN 978-952-5689-30-3Teoksen verkkoversio
