Solidaarisuus (lat.in solidum) tarkoittaa yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan.[1] Käsite ei rajoitu ainoastaan toistensa lähellä oleviin ihmisiin, vaan sillä voidaan tarkoittaa jopa maailmanlaajuista kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan. Termiä käytetään yleisesti sosiologiassa ja muissa yhteiskuntatieteissä.
Solidaarisuus voi olla toisaalta tietyn ihmisryhmän sisäistä ja toisaalta ulospäin suuntautuvaa, ryhmien välistä solidaarisuutta. Ryhmän sisäisenä ilmiönä solidaarisuus liittyy ryhmän koheesioon, sen jäsenten yhteenkuuluvuuteen sekä ryhmän yhteisten päämäärien tavoitteluun. Ryhmien välinen solidaarisuus voi puolestaan olla esimerkiksi hyväosaisten solidaarisuutta huono-osaisia ja kaltoin kohdeltuja kohtaan. Yhteenkuuluvuus on keskeistä myös silloin kun solidaarisuus kohdistuu toiseen ryhmään, sillä sen jäsenet voidaan mieltää esimerkiksi ”samassa veneessä oleviksi”, ”kohtalotovereiksi” tai ”sisariksi ja veljiksi”.
Käsitteet solidaire ja solidairement esiintyivät jo 1500-luvun ranskalaisessa lakikielessä. Ne ovat sukua latinalaisesta solidus-sanasta johdetun roomalaisen oikeuden käsitteen in solidum kanssa, joka tarkoitti ”kokonaisuuden puolesta”. Napoleonin lakikokoelmassa solidaarisuus tarkoitti velallisten yhteisvastuuta yhteistä velkojaa kohtaan, eikä kuulunut ensisijaisiin juridisiin periaatteisiin.[2]
Auguste Comte
Ranskansuurta vallankumousta seurannut konservatismi otti käyttöön juridiikasta irrotetun solidaarisuus-käsitteen reaktiona nopeaa yhteiskunnallista muutosta vastaan ja kaipuuna vakaaseen yhteiskuntaan. Heinäkuun monarkian aikana utopistisosialisteihin kuulunut Pierre Leroux, jonka väitetään myös keksineen termin sosialismi, otti hänkin käyttöön juridiikasta riippumattoman solidaarisuuden käsitteen.[2] Sosiologian perustajaksi kutsuttu Auguste Comte omaksui käsitteen ihmisten välisen yhteiskunnallisen riippuvuuden merkityksessä. Comte liitti solidaarisuuden altruismin käsitteeseen egoismin vastakohtana. Yksilön korostamisen sijaan altruismi korostaa yhteisvastuuta ja solidaarisuutta[3]. Pierre Leroux’n ja Auguste Comten tulkinnoista sai alkunsa ajatus erityisestä yhteiskunnallisesta solidaarisuudesta sosiaalisen järjestyksen perustana.[4]
Helmikuun vallankumouksen jälkeen 1800-luvun jälkipuoliskolla Ranskassa nousi esiin uusia tieteellisiä ja aatteellisia solidaarisuuden tulkintoja. Käsite sai niin sosiologisia (Émile Durkheim), taloudellisia (Charles Gide), oikeudellisia (Léon Duguit) kuin poliittisiakin (Léon Bourgeois) muunnelmia. Erilaisia painotuksia edustaneet ajattelijat muokkasivat solidaarisuus-käsitteen merkityksen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi.
Esimerkiksi Pariisinkommunardit vaihtoivat vallankumouksen iskulauseisiin kuuluneen ”veljeyden” ”solidaarisuuteen”. Myös jotkut ranskalaiset liberalistisettaloustieteilijät alkoivat käyttää solidaarisuus-termiä, mutta he muuttivat sen merkitystä individualistiseen suuntaan. Liberalistien mielestä ihmisten välinen riippuvuus johtaa siihen, että ihmisten on myös kannettava vastuu tekemisistään ilman, että valtio puuttuu asiaan.[2] Liberalismia vastustanut taloustieteilijä Charles Gide puolestaan kehitti käsitteelle oman tulkintansa ja ehdotti solidaarisuutta jopa uuden taloustieteellisen koulukunnan nimeksi.[4]
Näiden vaiheiden kautta solidaarisuudesta kehittyi 1900-luvun vaihteeseen mennessä yleistermi, joka voitiin liittää lähes kaikkiin hyvinä ja edistyksellisinä pidettyihin asioihin. Pariisin maailmannäyttelyn yhteydessä vuonna 1900 järjestettiin kongressi ”yhteiskunnallisesta kasvatuksesta ja uudesta solidaarisuudesta”. Myös katolinen kirkko ryhtyi käyttämään suosittua solidaarisuus-käsitettä. Sosiologi Steven Lukesin mukaan solidaarisuudella oli tuon ajan Ranskassa lähes yhtä vahva ja vaikuttava rooli kuin individualismilla samoihin aikoihin Yhdysvalloissa.[2]
Émile Durkheimin teoria
Émile Durkheim.
Merkittävä teema 1800-luvun lopun sosiologiassa oli uudenlaisen moraalisen perustan etsiminen modernille teolliselle yhteiskunnalle. Solidaarisuus-käsittettä käytti sosiologisissa teorioissaan laajasti etenkin Émile Durkheim, jonka mukaan erityyppiset solidaarisuuden ilmentymät ja yhteiskunnan tyyppi korreloivat vahvasti keskenään. Hänen keskeisimpiä ajatuksiaan on teoria ”mekaanisesta” ja ”orgaanisesta” solidaarisuudesta. Durkheim otti nämä solidaarisuuden perustyypit käyttöön teoriassaan yhteiskuntien kehityksestä (De la division du travail social, 1893).
Durkheimin solidaarisluusteoria pyrkii vastaamaan yhteen hänen perimmäisistä kysymyksistään: Mikä pitää yllä yhteiskunnallista järjestystä ja miksi yhteiskunnat ylipäänsä pysyvät koossa? Mekaaninen solidaarisuus viittaa perinteisiin maatalousvaltaisiin yhteiskuntiin, joita piti koossa normien, uskomusten ja tunteiden yhteisyys. Orgaaninen solidaarisuus puolestaan viittaa moderniin yhteiskuntaan, jonka perusta on eriytyneessä työnjaossa. Durkheim liittää orgaanisen solidaarisuuden esimerkiksi ammattikuntien sisäisiin suhteisiin ja tätä kautta muodostuvaan solidaarisuuteen.[5] Teorian mukaan orgaaninen solidaarisuus synnyttää moderniin yhteiskuntaan riittävän koheesion, eli se pitää yhteiskuntaa koossa. Ihmiset tarvitsevat toisiaan, koska he suorittavat toisiaan täydentäviä erilaisia tehtäviä. Työnjaon myötä myös yksilöllinen vapaus lisääntyy, sillä orgaaninen solidaarisuus ei edellytä samanlaisuutta. Orgaanisen solidaarisuuden edellytyksenä on toisaalta myös sen taustalla vaikuttava mekaaninen solidaarisuus.[2]
Léon Bourgeois’n solidarismi
Léon Bourgeois
Vaikka solidaarisuuden käsitettä oli käytetty jo 1800-luvun puolivälin työväenliikkeessä, vasta liberaaleja periaatteita edustaneet tasavaltalaiset toivat solidaarisuuden Ranskan poliittisen keskustelun valtavirtaan. Vuonna 1896 Léon Bourgeois julkaisi kirjansa Solidarité, joka juurrutti solidaarisuus-käsitteen poliittiseen kielenkäyttöön. Bourgeois’n solidaarisuus perustui ensisijaisesti ihmisten väliseen riippuvuuteen, joka on sekä turvallisuutta että uhkia tuottava kaksiteräinen miekka. Lähtökohtana oli toisaalta myös ajatus sosiaalisesta velasta. Bourgeois’n mukaan ihminen on yhteiskunnalle velkaa siitä teknisestä ja henkisestä pääomasta, jonka yhteiskunnallinen kehitys on hänen hyväkseen tuottanut.[2][4]
Bourgeois otti käyttöön myös termin solidarismi kuvaamaan solidaarisuuteen pohjautuvaa poliittista ideologiaa. Solidarismi oli täsmällinen ja selkeä ajatusrakennelma, jonka myös radikalismi pystyi sulauttamaan itseensä, ja se ryhtyikin pitämään sitä omana aatteellisena ilmentymänään. Bourgeois’n solidarismia alettiin vuosisadan vaihteen jälkeen pitää lähes kolmannen tasavallan virallisena aatteena. Hänen solidarismissaan yhdistyi aineksia sekä Durkheimin solidaarisuusteoriasta että Pasteurin ja Darwinin teorioista, ja se muodosti vaihtoehdon klassisen liberalismin ja työläisten kollektivismin vastakkainasettelulle. Bourgeois korosti ihmisten välisen riippuvuuden tuottamaa solidaarisuutta kaiken inhimillisen kasvun kannalta myönteisenä asiana. Solidarismi yhdisti siten ihmisten luonnollisen riippuvuuden toisistaan solidaarisuuteen moraalisena päämääränä. Vaikka solidarismi-aate sai erilaisia seuraajia ja tulkintoja, niille oli yhteistä sekä valtion sosiaalisen vastuun että kansalaisten yhteistyön korostaminen.[2][4]
Charles Giden taloustieteellinen teoria
Robert Owen (kuvassa) oli osuustoiminta-aatteen isä, mutta vasta Charles Gide loi aatetta koskevan taloustieteellisen teorian.
Solidaarisuudella oli keskeinen osa myös ranskalaisen kansantaloustieteilijänCharles Giden (1847–1932) ajattelussa. Gide ryhtyi vastustamaan liberalistisen oppisuunnan hallitsevaan asemaan noussutta kansantaloustieteellistä ajattelua Ranskassa. Ajatteluunsa hän sai vaikutteita sekä biologiasta että sosiologiasta. Erityisesti häneen vaikutti Charles Fourier, joka oli arvostellut vapaan markkinakilpailun luomia yhteiskunnallisia epäkohtia. Solidaarisuus muodostui Giden ajattelun perustavaksi käsitteeksi. Hän löysi solidaarisuuden ilmentymiä niin luonnossa, kansantaloudessa kuin yhteiskunnan sosiaalisissa riippuvuuksissa, mutta solidaarisuus oli Giden mielestä eettisesti arvokasta vain silloin kun se oli tietoisen vapaaehtoista. Hän loi oman solidarismiksi nimetyn kansantaloudellisen oppisuunnan, jonka mukaan yhteiskunnassa voitaisiin siirtyä vähitellen yhteistoiminnan talouteen, jossa työntekijät itse hallitsevat tuotantovälineitä. Giden ajattelussa solidarisuuteen liittyviä arvoja ja päämääriä voitiin pyrkiä toteuttamaan osuustoiminnallisten yhteenliittymien avulla, ”hyvää tarkoittavien ihmisten vapaaehtoisella yhteenliittymisellä”.[6]
Giden solidarismissa osuustoiminnan vapaiden yhteenliittymien luoma yhteisomaisuus on niiden omaa ja toiminnan luoma lisäarvo suoritetaan voitto-osuuden muodossa takaisin. Solidarismi säilytti vapaan markkinatalousjärjestelmän perusteet ja hyväksyi myös erot ihmisten taloudellisessa asemassa. Suuret tuloerot eivät kuitenkaan olleet solidarismin aatteen mukaisia, sillä Gide katsoi niiden murtavan yksilön yhteiskuntaan yhdistävät siteet.[6] Gide luetaan Ranskan historiallisen koulukunnan merkittäväksi edustajaksi, ja hänen ajatuksensa poikkesivat melkoisesti silloisen ajan liberalistisen kansantaloustieteen valtavirrasta. Giden yhteiskuntafilosofiset ajatukset olivat lähellä uusklassisen yleisen tasapainon teorian kehittäjän, Léon Walras’n näkemyksiä, ja Gide olikin yksi Walras’n harvoista tukijoista tämän elinaikana.[7]
Solidaarisuus on yhä nykyäänkin osuustoiminnan taustalla oleva keskeinen perusarvo omatoimisuuden, omavastuisuuden, tasa-arvon, ja oikeudenmukaisuuden ohella. Osuuskunnan jäsenten velvollisuutena on painottaa yhteistä etua ja varmistaa kaikkien jäsenten mahdollisimman oikeudenmukainen kohtelu. Omaan jäsenistöön kohdistuvan solidaarisuuden lisäksi osuustoiminta korostaa nykyisin myös sen ulkopuolelle suuntautuvaa yhteiskuntavastuuta.[3][8]
Solidaarisuus vakuutusjärjestelmässä
Solidaarisuuden käsitteeseen tiivistynyt 1900-luvun alun poliittinen filosofia pyrki tarjoamaan sekä tieteellisen teorian yhteiskunnan riippuvuussuhteista että moraalisen ratkaisun sosiaalisiin ongelmiin. Joidenkin tutkijoiden mukaan tämän uuden rationaliteetin syntymisen tekivät mahdolliseksi käsitys sosiaalisesta riskistä sekä sen hallitsemiseksi kehitetty vakuutuksen idea ja tekniikka. Sosiaalisella riskillä tarkoitetaan tällöin jotain ihmisryhmää tilastollisesti koskevia henkilöriskejä, jotka aiheutuvat tavalla tai toisella ihmisten yhteiselämästä ja joita voidaan lievittää vakuutuksen kaltaisella yhteisvastuun tekniikalla.[4]
Onkin sanottu, että vakuutusta voidaan pitää yhtenä yhteiskuntasopimuksen instituutiona. Vakuutuksen toimintamuodot edellyttävät yksittäisiltä ihmisiltä yhteisvastuullista suhtautumista niihin tapahtumiin, joihin he katsovat tarpeelliseksi varautua. Yhteiskunnan voidaan sanoa muuttuneen ”moderniksi”, kun vakuutuksesta tulee sosiaalivakuutus ja kun vakuuttamisen toimintamallista tulee vakuutustoiminnan tekniikoiden ja instituutioiden ansioista sekä vertauskuvallinen että toiminnallinen perusta yhteiskuntasopimukselle.[4]
Vakuutuslääkärien Risto Pelkonen ja Timo Somer mukaan solidaarisuus ja oikeudenmukaisuus ovat vakuutusjärjestelmän perustana olevia keskeisiä periaatteita. Vapaaehtoisen henkilövakuutuksen yhteydessä solidaarisuudella tarkoitetaan sitä, että vakuutetut jakavat voitot ja kustannukset keskenään, oikeudenmukaisuudella puolestaan sitä, että kukin vakuutettu osallistuu kustannuksiin vakuutusmatemaattisen todennäköisyyden mukaan. Sosiaalivakuutukseen taas pääsevät mukaan kaikki kansalaiset ilman valintaa ja terveydentilasta riippumatta, koska kustannukset katetaan verotuloilla ja lakisääteisin maksuin.[9]
Solidaarisuus hyvinvointivaltion perustana
Solidaarisuusaate tai solidarismi nähdään yleisesti hyvinvointivaltion keskeisenä perustana, sekä Pohjoismaissa että muualla.[4][10][11][12] Muun muassa lakisääteinen sosiaalivakuutus ja sosiaalioikeuden synty muuttivat 1900-luvulla yhteiskunnallista ajattelua ja tekivät solidaarisuuden paradigman läpimurron mahdolliseksi. Sosiaalioikeudellisen solidaarisuuden synnyn voidaan ajatella pohjautuvan kollektiivisen varautumisen normiin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perustana. Toisaalta voidaan väittää, että sosiaalioikeudellisen sääntelyn ja solidaarisuuden perusteluna ei välttämättä ole positiivinen normin logiikka vaan pikemminkin yleiset kansalaisoikeudet. Ihmisoikeuksien tarkoituksena on kohdistua samalla tavalla kaikkiin ihmisiin, ja ne muistuttavat enemmän juridista ”lakia” kuin normin logiikkaa. Hyvinvointipolitiikan muotoutumisen voidaan siis ajatella pohjautuvan kollektiivisen normin sijasta myös aivan eri logiikkaan perustuviin ihmis- ja kansalaisoikeuksiin.[4]
Professori Heikki Ervastin mukaan pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin voidaan kuitenkin liittää kolme perustavaa käsitettä: makrokollektiivisuus, universalismi ja solidarismi.[10] Makrokollektiivisuus tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että tulonsiirtojen saajien ja maksajien ei tarvitse tuntea toisiaan. Universalismilla tarkoitetaan sitä, että hyvinvointivaltion sosiaaliturva ja palvelut koskevat kaikkia kansalaisia. Solidarismi tarkoittaa puolestaan sitä, ettei hyvinvointivaltio ole puhtaasti yhteiskuntarauhan takaamiseksi kehitetty väline, vaan sen keskeisinä ideologisina lähtökohtia ovat yhteisvastuu, ihmisarvo ja tasa-arvo. Turun yliopistonsosiaalipolitiikan dosentti Pauli Forma on tiivistänyt solidaarisuuden keskeisen roolin hyvinvointivaltion eettisenä perustana lyhyesti: ”Hyvinvointivaltio on kollektiivisen solidaarisuuden instituutio”.[11] Hyvinvointivaltio on toisin sanoen sellainen demokraattinen ja vauras valtio, joka on kollektiivisesti solidaarinen kantamalla vastuuta kansalaisten sosiaalisesta turvallisuudesta ja tasa-arvoisuudesta sekä huono-osaisten auttamisesta.[13] Hyvinvoinivaltiossa voidaan sanoa vaikuttavan ”solidaarisuuden näkymätön käsi”samaan tapaan kuin vapaassa markkinataloudessa vaikuttaa ”markkinoiden näkymätön käsi”.[14]
Solidaarisuus katolisessa kirkossa
Solidaarisuus on tärkeä periaate myös katolisessa kirkossa. Vaikka katolisen sosiaaliopin lähtökohtana on, että ihminen on itse vastuussa kaikinpuolisesta kehittymisestään, se korostaa myös ihmisen luontoon kuuluvaa yhteisöllisyyttä, jota tarkastellaan solidaarisuusperiaatteen mukaisesti. Roomalaiskatolisuuden mukaan solidaarisuus tarkoittaa muun muassa sitä, ettei toista yksilöä, ihmisryhmää tai kansakuntaa saa pitää pelkkänä tuotannontekijänä tai välikappaleena. Solidaarisuus kuuluu roomalaiskatolisuuden mukaan kuitenkin ensi sijassa perheille, kansalaisten vapaaehtoisille yhteenliittymille ja paikallisyhteisöille. Valtion ja julkisen vallan tulee katolisten mukaan olla ainoastaan hädänalaisten viimeinen turvapaikka. Niinpä paavi Johannes Paavali II hyökkäsikin vuonna 1991 kiertokirjeessään hyvinvointipolitiikkaa vastaan.[15]
Solidaarisuus kansainvälisessä politiikassa
Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa on 1960-luvulta lähtien käyty väittelyä pluralismin ja solidarismin välillä. Pluralismin perusteesin mukaan kansainvälinen järjestys ja sitä kautta myös kansalaisten hyvinvointi turvataan parhaiten kunnioittamalla valtioiden suvereniteettia ja koskemattomuutta, ja valtioiden vastuu rajoittuu siten vain oman maan kansalaisiin. Sen sijaan solidarismin mukaan kollektiivinen humanitaarinen interventio on paitsi kansainvälisen yhteisön laillinen oikeus myös sen moraalinen velvollisuus. Solidarismi katsoo, että ihmisoikeuksien turvaaminen on yksi kansainvälisen järjestelmän perusarvoista ja humanitaarinen interventio on siten perusteltu poikkeus koskemattomuuden normista.[16]
Euroopan unionissaLissabonin sopimuksessa on kirjattu tavoitteeksi oikeuksien, arvojen, vapauden, solidaarisuuden ja turvallisuudenEurooppa, jonka arvojen toteutumista edistetään muun muassa ottamalla käyttöön uusia solidaarisuutta edistäviä järjestelmiä. Sopimuksen mukaan unionin ja sen jäsenvaltioiden tulee toimia yhdessä solidaarisessa yhteisvastuun hengessä, jos jokin jäsenvaltio joutuu esimerkiksi terrori-iskun, luonnonmullistuksen tai ihmisen aiheuttaman suuronnettomuuden kohteeksi. Sopimus korostaa jäsenvaltioiden solidaarisuutta myös energia-alalla.[17]
Solidaarisuus yleispoliittisessa ideologiassa
Solidaarisuutta symboloiva postimerkki vuodelta 1981.
Ranskan kolmannen tasavallan jälkeenkin solidaarisuus on ollut nykypäiviin asti joidenkin poliittisten aatteiden keskeisiä lähtökohtia. Esimerkiksi pohjoismaisen sosiaalidemokratian arvoja ovat solidaarisuus, tasa-arvo ja kansanvalta sekä kansallisessa sisäpolitiikassa että kansainvälisessä yhteistyössä.[18][19] Solidaarisuus on kuulunut perinteisesti muidenkin vasemmistopuolueiden aatteisiin ja se esiintyy esimerkiksi suomalaisen Vasemmistoliiton ohjelmissa.[20]
Solidaarisuus sisältyy Suomessa myös jossain määrin Keskustapuolueen arvoihin, muun muassa työllisyyspolitiikassa ja EU:n jäsenvaltioiden keskinäisissä suhteissa.[21][22] Sillä ei kuitenkaan ole kovin näkyvää sijaa puolueen ohjelmissa, vaikka esimerkiksi solidaarisuutta yhtenä perusarvonaan korostavaa pellervolaistaosuustoimintaliikettä on yleisesti pidetty juuri keskustaa lähellä olevana.[8][23][24]
_by_John_Cranch,_1845.jpg)
