Srivijaya tai Shrivijaya (sanskritiksi श्रीविजय, Śrīvijaya, kiin.: 三佛齊; pinyin: Sānfúqí) oli malaijien hindulais-buddhalainen kuningaskunta Kaakkois-Aasiassa noin 600-luvulta 1300-luvulle asti. Laajimmillaan se käsitti nykyisestä Indonesiasta Sumatran ja osia Jaavasta ja Borneosta sekä lisäksi nykyiset Malesian, Singaporen ja Brunein sekä nykyisen Thaimaan eteläisimmät alueet Malakan niemimaalla.^[1]

Srivijaya oli tuntematon kuningaskunta aina vuoteen 1918 asti, jolloin ranskalainen George Cœdès esitti ensimmäiset teoriat Srivijayan olemassaolosta.^[2] Vaikutusvallastaan ja alueellisesta laajuudestaan huolimatta Srivijaya unohtui hyvin pian valtakunnan romahdettua.^[2] Srivijayasta on jäänyt jäljelle vain kourallinen mainintoja kronikoissa ja muutamia arkeologisia löytöjä, mikä on vaikeuttanut tietojen saantia etenkin kuningaskunnan varhaisista vaiheista. Pääasiallisia lähteitä ovat kiinalaiset ja intialaiset aikakirjat, joiden kuva Srivijayasta on epätäydellinen ja suppea.^[3][4]

Srivijaya oli thalassokratia eli merivalta. Sen hallussa olivat Malakansalmi ja Sundansalmi, jotka olivat alueen tärkeimmät merireitit. Niiden kautta kulkivat Kiinan ja Intian väliset kauppareitit sekä Malaijien saariston koko kaupankäynti.^[5]

Srivijayan katsotaan syntyneen 600-luvulla, koska ensimmäiset laajemmat maininnat Srivijayasta löytyvät kiinalaisten kronikoista vuodelta 670.^[1][5] Srivijaya lienee todennäköisesti perustettu joskus 500-luvulla. Tätä tukee se, että kiinalaisen I-Tsingin vieraillessa Srivijayassa 600-luvun lopulla kuningaskunnan kulttuuri oli jo kehittynyt pitkälle.^[6][7] Lisäksi Srivijayaa oli edeltänyt Kantolin kuningaskunta. Kiinalaiset Ming-dynastian (1368-1644) aikaiset kronikat kertovat, että San-fo-t'si, jonka entinen nimi oli Kantoli, lähetti 454-464 ensimmäiset lähettiläänsä Kiinaan. 502-549 lähettiläitä epäsäännöllisesti ja 960-1279 säännöllisesti ja keskeytyksettä.^[8] Kronikat eivät kuitenkaan kerro, missä vaiheessa Kantolista on tullut Srivijaya.

Srivijayan pääkaupunki oli Palembangin satamakaupunki Etelä-Sumatralla. Luonteeltaan Srivijayan kuningaskunta oli ennemminkin satamakaupunkien liitto, jota Palembang hallitsi, eikä niinkään yksi yhtenäinen valtakunta. Srivijaya käytti sekä diplomatiaa että valloituksia vaikutusvaltansa kasvattamiseen mutta ei kuitenkaan hävittänyt valloittamiaan kuningaskuntia vaan käytti niitä hyödynsi niitä kaupankäynnissä.^[2]

Palembang oli kuningaskunnan pääkaupunki, mutta ilmeisesti valtakeskuksena tai pääkaupunkina on aina välillä ollut myös Jambi Palembangista pohjoiseen.^[9] Arabialaisten, intialaisten ja kiinalaisten lähteiden mukaan Srivijayalla olisi ollut myös pääkaupunki tai jonkinlainen valtakeskus pohjoisessa Malakan niemimaalla. Joidenkin mielestä se olisi ollut Kedah (tai Kataha) nykyisen Malesian Kedah-provinssissa ja toisten mielestä taas Chaiya nykyisessä Surat Thanin provinssissa Thaimaan eteläosassa.^[2][10]

600-luvulta peräisin olevassa kiinalaisessa kronikassa kerrotaan Sumatralla olleen kaksi kuningaskuntaa, Jambi ja Palembang, ja Jaavalla kolme.^[6]

Ensimmäiset varmat merkinnät Srivijayasta ovat maininnat Srivijayan (kiinaksi Che-li-fo-che) lähettiläistä Kiinaan vuosien 670 ja 740 välillä.^[11]

Kiinalainen munkki I-Tsing saapui Srivijayaan 671, kun hän oli matkalla Intiaan ja viipyi neljä kuukautta. Paluumatkalla Intiasta hän viipyi Srivijayassa neljä vuotta 685-689. I-Tsing palasi vielä kerran neljäksi vuodeksi Srivijayaan 689-693.^[12]

I-Tsingin matkakertomuksessaan ilmoittamat matkaetappien kestot ovat herättäneet kysymyksen Srivijayan alkuperäisestä sijainnista. Matkakertomuksen tietojen perusteella on päätelty, että alkuperäisen Srivijayan on täytynyt sijaita Jaavalla ja että pääkaupunki on siirretty Palembangiin 600-luvun loppupuolella. Toisen teorian mukaan taas samalla matkustusajalla päädyttäisiin Malakan niemimaan itärannalle noin Kedahin korkeudelle ja sieltä Srivijaya olisi siirretty 683-686 Palembangiin.^[13]

Srivijayan alkuperäisestä sijainnista ei ole yksimielisyyttä, mutta tosiasiana pidetään kuitenkin, että Srivijaya nousu alkoi vasta 683. Kiinalaisista aikakirjoista on päätelty, että Melayu ja Srivijaya ovat olleet kaksi erillistä kuningaskuntaa ja että Melayuun olisi Jambin lisäksi alun perin kuulunut myös Palembang.^[14] Vanhin säilynyt srivijayalainen piirtokirjoitus (Kedukan Bukitin piirtokirjoitus) kertoo, kuinka kuningas lähti 13. huhtikuuta 683 laivoineen ”siddhayātrā” -nimiseen paikkaan. 8. toukokuuta hän komensi 20 000 miehen vahvuista armeijaa, joka lähti jostain ja saapui jonnekin. Retki oli joka tapauksessa menestys. Piirtokirjoitus ei ole säilynyt täydellisenä, joten siitä ei ole täyttä varmuutta, mitä se koskee.^[15] I-Tsingin matkakertomuksen perusteella on kuitenkin päätelty tämän olevan kuvaus siitä, kuinka Srivijaya valloitti Melayun ja siirtyi sitten Palembangiin.^[14]

Muita srivijayalaisia piirtokirjoituksia on säilynyt kolme. Säilyneitä piirtokirjoituksia on vain ajalta 683-686. Talang Tuwon piirtokirjoitus on päivätty vuodelle 684 ja kertoo, kuinka kuningas Śrī Jayanāśā perusti Śrīksetra-nimisen puiston. Kaksi viimeistä piirtokirjoitusta kertovat samasta tapahtumasta vuodelta 686: Srivijayan sotaretkestä Jaavan kuningaskuntia vastaan.^[16]

Srivijaya alkoi laajentua 600-luvun loppupuolelta lähtien. Se valloitti Melayun (eli Jambin) kuningaskunnan noin 680 ja sai siten haltuunsa Malakansalmen. Samoihin aikoihin Srivijaya aloitti sotaretket länsijaavalaisia kuningaskuntia vastaan, jotka sen onnistui myöhemmin vallata.^[10] 700-luvulla seurasi joukko kuningaskuntia Malakan niemimaalla: Chitu, Pan-pan, Langkasuka ja Kataha (eli Kedah).^[2]

Jaavan saarella sijainnut Mataramin kuningaskunta (valtakausi 732-1045) valloitti samalla saarella olleen Sailendran kuningaskunnan 852. Sailendran dynastian prinssi Balaputran onnistuu paeta Srivijayaan, jossa hän onnistuu pääsemään valtaan. Sailendra-dynastia pysyi vallassa kuningaskunnan loppuun asti. Sitä ennen Srivijayaa hallinnut Sanjaya-dynastia puolestaan kehittyi sittemmin voimakkaaksi Jaavalla, jossa he hallitsivat Mataramin kuningaskuntaa.^[1][6][17] Sanjaya- ja Sailendra-dynastioiden välinen suhde on epäselvä. Erään teorian mukaan Sanjaya olisi perustanut Sailendra-dynastian sen jälkeen kun se oli perustanut Mataramin kuningaskunnan, jota Sailendrat hallitsivat.^[18] Luontevimmaksi syyksi dynastian vaihtumiselle on ehdotettu, että Balaputran äiti olisi itse asiassa ollut Srivijayan kuninkaan tytär.^[19]

700-luvun lopulta 800-luvun lopulle asti Srivijaya on ilmeisesti ollut Jaavan Sailendrojen vallan alla. Tämä on päätelty siitä, että valtakunnan Kiinan-lähettiläät tulivat 670-742 vain Srivijayasta, 767-873 vain Jaavalta ja 904-1178 taas Srivijayasta. Tämä näkemys on kyseenalaistettu, sillä se edellyttää, että kiinalaiset lähteet olisivat säilyneet täydellisinä. Toiseksi lähettiläiden puuttuminen on voinut johtua muista syistä, kuten jännittyneistä suhteista näiden kahden valtakunnan välillä. Lisäksi tuolta ajalta on löytynyt piirtokirjoituksia Ligorista (nykyinen Nakhon Si Thammarat Etelä-Thaimaassa) ja Nalandasta Intiassa. Todennäköisintä onkin, että nämä kaksi valtakuntaa ovat olleet olemassa samanaikaisesti ja että niiden välit ovat olleet hyvät. Lisäksi ne ovat yhdessä laajentaneet 700-luvun lopulla valtapiiriään Chenlaan ja Champaan asti.^[20]

900-luvulta lähtien Malaijien saariston itäosissa alkoi muodostua kuningaskuntia, jotka muodostuivat vakavaksi uhaksi Srivijayalle.^[5] Mataramin kuningas Dharmavamsa yritti valloittaa Srivijayan vuonna 990, mutta epäonnistui. Sotatila jatkui kuitenkin ainakin 990-992, sillä Srivijayan Kiina-lähettiläs ei näinä vuosina yrityksistään huolimatta pystynyt palaamaan kotiinsa. Mataramin hyökkäysten takia kuningas Chulamanivarmadeva lähetti 992 lähettiläänsä Kiinaan pyytämään suojelusta. Srivijaya teki kostoiskun Mataramiin 1007, jossa sen pääkaupunki tuhottiin ja Dharmavamsa tapettiin. Dharmavamsan 15-vuotias perillinen Airlangga onnistui kuitenkin pakenemaan.^[21] Pari vuotta myöhemmin Airlangga perusti Mataramin uudelleen Kahuripanin nimellä.^[6][10]

1000-luvun alkua voidaan pitää Srivijayan valtakunnan kukoistuksen huipentuma. Srivijaya oli onnistuneesti torjunut Jaavan valloitusyrityksen ja rankaissut sitä. Sillä oli tiiviit poliittiset, kaupalliset ja uskonnolliset suhteet Kiinaan ja Intiaan, jotka olivat tuon ajan suurvaltoja Aasiassa. Srivijayan Kiinan-lähettiläs vei 1017 Kiinan keisarille kultaisin kirjaimin kirjoitetun kirjeen ja lisäksi helmiä, norsunluuta, sanskriitinkielisiä kirjoja ja orjia. Keisarillisella käskyllä lähettiläs sai jopa tavata itse keisarin.^[4]

1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla suurimmaksi uhaksi Srivijayalle muodostui intialainen Cholan dynastia, kun Rajendra Chola hyökkäsi Srivijayaan 1017. Hyökkäyksen syitä ei tiedetä, sillä Cholan ja Srivijayan välit olivat sitä ennen olleet hyvät. Se on voinut johtua Cholan noususta Intian valtameren merivallaksi.^[4] Cholan onnistui saada Malakan niemimaa haltuunsa 1025 noin 20 vuoden ajaksi. Samaan aikaan Cholan joukot jatkoivat iskuja Sumatralle. 1068 Vira Rajendra, Cholan kuningas, valloitti Kedahin lopullisesti ja jatkoi hyökkäyksiä Sumatralle.^[10] Srivijayan kuningas on saattanut olla Cholan vasalli ainakin nimellisesti 1068-1077, sillä Srivijayan prinssi on ilmeisesti noussut kuninkaaksi Cholan avustuksella. Srivijayan ja Cholan suhteet normalisoituivat pian tämän jälkeen, sillä vuodelta 1088 peräisin olevan piirtokirjoituksen mukaan valtakuntien väliset kaikilla aloilla rauhalliset.^[22]

Cholan hyökkäysten seurauksena Srivijayan ja Kahuripanin (entinen Mataram) kuningaskuntien suhteet alkoivat rapistua. Cholan kyökkäykset olivat heikentäneet Srivijayaa ja Kahuripanin kuningas Airlangga käytti tilannetta hyväkseen ja vihamielisyydet Srivijayan kanssa kestivät noin 1028-1835. Tämän jälkeen kuningaskuntien suhteet olivat kuitenkin normaalit. Kahuripan oli ilmeisesti tajunnut, että Chola voisi muodostua myös vakavaksi uhaksi sille.^[23]

Maininnat Srivijayasta 1100-luvulla ovat vähäisiä. Kiinalaisten kronikoiden perusteella tiedetään, että Srivijayasta on tullut lähettiläitä Kiinaan ainakin 1156 ja 1172. 1100-luvulta löytyy myös monia arabialaisia mainintoja. Abu Abdillah Muhammad al-Idrisi kertoo 1154 Tabula Rogeriana -teoksessaan Srivijayan ja Afrikan itärannikon välisestä kaupankäynnistä. Al-Idrisi mainitsi myös, että näiden kahden alueen asukkaat ymmärsivät toistensa kieltä. Hän kertoi myös kuinka haluttua Sofalan rauta oli Intiassa ja Malaijien saaristossa. Lisäksi hän kertoi kiinalaisten kauppayhdyskunnasta Srivijayassa ja lukuisista ulkomaalaisista, joita Srivijayassa vieraili kaupankäynnin takia.^[24]

Srivijaya alkoi hajota 1200-luvulla. Jambi itsenäistyi noin 1225. Sukhothain kuningaskunta alkoi vallata Malakan niemimaan alueita 1280-luvulla. Jaavalainen Singhasarin kuningaskunta valloitti 1290 Melayun kuningaskunnan, joka ympäröi Palembangia ja Jambia. Mongolit tuhosivat Singhasarin 1293 ja sen seuraajavaltio Majapahit sai Srivijayan kuningaskunnan rippeet Palembangin ympärillä hallintaansa 1300-luvun alussa.^[10][25]

Srivijaya oli alun perin hindulainen. Buddhalaisuus saapui Srivijayaan 420-luvulla ja mahajana-buddhalaisuus 600-luvulla.^[10] Srivijayanasta tuli pian mahajanalaisuuden merkittävimpiä keskuksia, joka houkutteli pyhiinvaeltajia ja oppineita Aasian muista osista. Merkittävimpiä heistä olivat kiinalainen munkki I-Tsing 670-luvulla ja tiibetiläinen buddhalainen oppinut Atisha noin 1011-1033.^[5][26] Srivijayasta mahajana-buddhalaisuus alkoi levitä 750-luvulle Jaavalle.^[1]

I-Tsing vietti useita vuosia Palembangissa 670-luvulla ja mainitsee kirjoituksissaan Palembangin erittäin korkealaatuisen sanskritin opetuksen. Hän myös suositteli vuoden tai parin oleskelua siellä kaikille, jotka halusivat mennä Nalandan yliopistoon Pohjois-Intiassa. I-Tsingin mukaan he oppisivat ”käyttäytymään kunnollisesti” siellä.^[2]

Srivijayaan liittyviä buddhalaisia piirtokirjoituksia on löytynyt muualta Aasiasta ainakin Pohjois-Intian Nalandasta (n. 850-860), Kiinan Kantonista (1000-luku) ja Thaimaan Wiang Sasta (Surat Thanin provinssissa).^[2]

1200-luvun loppuun mennessä islamista oli tullut vallitseva uskonto Srivijayassa.^[10]

Srivijayan katoaminen merkitsi myös hindulais-buddhalaisten kuningaskuntien loppua alueella. Uudet valtiot alueella olivat islamilaisia sulttaanikuntia.^[9] Srivijayan seuraajina voidaan pitää seuraavia sulttaanikuntia:

• Jambin sulttaanikunta
• Palembangin sulttaanikunta
• Pajajaran sulttaanikunta
• Malakan sulttaanikunta^[3]

Seuraajiksi luetaan joskus myös Pohjois-Sumatran sulttaanikunnat (esimerkiksi Acehin sulttaanikunta) ja Brunei.^[3]

Srivijaya on Majapahitin ohella suuri kansallisen ylpeyden aihe indonesialaisille ja osoitus Indonesian entisestä suuruudesta. Srivijayan ja Majapahitin kuningaskuntien hallitsemaa aluetta käytetään myös usein perusteluna Indonesian nykyisille rajoille.^[27]

• Heikkilä-Horn, Marja-Leena: Kaakkois-Aasia eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino, 1991. ISBN 951-570-084-1
• Nilakanta Sastri, K. A.: Sri Vijaya. Bulletin de l'Ecole française d'Extrême-Orient, 1940, 40. vsk, nro 2, s. 239-313. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 1.10.2010. (englanniksi)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Srivijaya.