Tarton rauha (vir.Tartu rahu) oli Viron vapaussodan päättänyt rauhansopimus, joka solmittiin Viron ja Neuvosto-Venäjän välillä 2. helmikuuta1920. Tarton rauhassa Neuvosto-Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden de jure, luopui ikuisiksi ajoiksi oikeudestaan Viron alueeseen ja maksoi Virolle 15 miljoonaa kultaruplaa sotakorvauksena. Lisäksi Viro sai Pietarin kuvernementtiin kuuluneen noin 10 km leveän alueen Narvanjoen itäpuolelta sekä noin 2 000 neliökilometrin suuruisen PetserimaanPihkovan kuvernementista.[1] Tarton rauhan rajat ovat olleet avoin kiistakysymys Viron ja Venäjän välillä siitä lähtien, kun Viro itsenäistyi uudelleen vuonna 1991.[2].
Neuvosto-Venäjä alkoi olla halukas rauhantekoon Viron kanssa kesällä 1919. Esimerkkeinä tästä voidaan pitää Viron työväenkommuunin lakkauttamista ja virolaisten tarkka-ampujien siirtämistä muille rintamille.[1] Rauhaa haluttiin, jotta voimat voitaisiin keskittää Venäjän valkoisia joukkoja vastaan. Viron hallitus ja perustava kokous olivat jakaantuneet eri ryhmiin suhteessa rauhantekoon. Oikeisto halusi tukea valkoisilta venäläisiltä ja luotti siihen, että Britannia turvaisi Viron itsenäisyyden, jos valkoiset voittavat sisällissodan. Keskusta olisi halunnut julistautua puolueettomaksi tai liittoutua Suomen, Latvian, Liettuan tai muiden samassa tilanteessa olevien maiden kanssa. Vasemmisto halusi rauhan keinolla millä hyvänsä.[3] Punaisten puolella ehdotus sotatoimien lopettamisesta Virossa tuli Viron keskuskomitean Venäjän toimistosta, eli Kingisseppin edustustosta. Ehdotusta harkittiin puolueen keskuskomiteassa, minkä jälkeen keskuskomitea määräsi 21. heinäkuuta 1919 Venäjän tasavallan sotaneuvoston olemaan ylittämättä Viron kuvernementin rajoja. Kun punaiset olivat vallanneet Pihkovan, he esittivät Viron ulkoministerille Jaan Poskalle rauhanehdotuksen 26. elokuuta 1919. Ehdotuksen toi Tallinnan professori Kinkin, jolla oli viesti ulkoasian kansankomissaarilta Georgi Tšitšeriniltä.[4] Tätä viestiä seurasi vielä Tšitšerinin virallinen rauhantarjous 31. elokuuta. Asiaa käsiteltiin Viron hallituksessa, ja se ilmoitti lopulta olevansa halukas neuvotteluihin ja pitämään ne viikkoa myöhemmin. Päivämäärää siirrettiin kuitenkin vielä, koska virolaiset halusivat neuvotella Latvian ja Liettuan kanssa, ja niiden kanssa pidettiinkin pääministerikokous 10. syyskuuta Riiassa. Seuraavana päivänä Tšitšerin laajensi rauhantarjoustaan koskemaan myös Latviaa, Liettuaa ja Suomea. Tämä johti toiseen kokoukseen Tallinnassa 14. syyskuuta, ja tällä kertaa neuvotteluihin osallistui Baltian maiden lisäksi myös Suomi. 16. syyskuuta päätettiin aloittaa neuvottelut punaisten kanssa, mutta päivämäärää ei sovittu. Ranska ja Britannia vetosivat rauhantekoa vastaan,[5] ja myös Suomi suhtautui neuvotteluihin kielteisesti[1].
Neuvottelut Pihkovassa ja Tartossa
Virolaiset olivat kuitenkin jo aloittaneet itsenäiset neuvottelut venäläisten kanssa Pihkovassa 16. syyskuuta. Pihkovan neuvotteluissa punaisia edustivat Leonid Krasin ja Maksim Litvinov, virolaisia johti Aadu Birk. Neuvottelut eivät johtaneet mihinkään, ja britit tuomitsivat ne 18. syyskuuta. Virolaisten edustaja Birk katkaisi neuvottelut, mutta niitä luvattiin jatkaa, kunhan se sopisi myös muille Baltian maille ja Suomelle.[5] Suomen, Viron ja muiden Baltian maiden ulko- ja pääministerit kokoontuivat uudelleen 29. syyskuuta – 1. lokakuuta Tartossa. Kokouksessa päätettiin, että sisällissodan kehittymistä seurattaisiin vielä ja punaisten kanssa alettaisiin neuvotella aikaisintaan 25. lokakuuta. Nikolai Judenitšin kärsittyä tappion lähellä Pietaria Baltian maat ilmaisivat Neuvosto-Venäjälle halunsa ryhtyä rauhanneuvotteluihin 4. marraskuuta. Ants Piip ilmoittikin venäläisten Tšintšerinille Baltian maiden kokoontuvan Tartossa 9. marraskuuta, jolloin venäläiset saisivat halutessaan osallistua neuvotteluihin. Venäläiset lähettivätkin paikan päälle Litvinovin 16. marraskuuta, ja 19. marraskuuta Baltian maiden ja venäläisten välillä solmittiin sopimus siviilivankien vaihtamisesta.[6] Neuvottelujen kehitys päättyi kuitenkin siihen, kun Luoteisarmeijan perässä etenevä puna-armeija hyökkäsi Inkerissä olevia virolaisia vastaan. Rauhanhaluinen Strandmanin hallitus kaatui, ja perustava kokous nimesi Jaan Tõnissonin johtamaan uuden hallituksen kokoamista 16. marraskuuta 1919. Uudesta hallituksesta tuli edellistä oikeistolaisempi.[7] Virolaiset olivat kuitenkin edelleen rauhanneuvottelujen kannalla, mutta Neuvosto-Venäjä ei enää ollut valmis aloittamaan niitä[8].
Tarton rauhanneuvottelut
Neuvottelujen alku
Rauhansopimuksen allekirjoituspaikka Tartossa.
Brittien asenne Viron ja Neuvosto-Venäjän välisiä neuvotteluja kohtaan lieveni. Britannian ulkoministeri George Curzon ilmoitti 25. marraskuuta, että Britannia ei enää vastustaisi Viron ja Neuvosto-Venäjän rauhaa. Ranskan asenne säilyi kuitenkin tiukkana, ja sen ulkoministeriö vaati Viroa 29. marraskuuta tukemaan Luoteisarmeijaa sen rivien kokoamisessa. Ranskan hallitus antoi asiasta nootin Virolle 2. joulukuuta, ja ententen korkein neuvosto antoi myöhemmin samankaltaisen nootin. Brittien Pariisin-lähettiläs ilmaisi 10. joulukuuta Viron Pariisin-lähettiläälle brittien kannan neuvotteluihin olevan edelleen sama. Virolaiset, jotka kokivat britit ranskalaisia lähemmiksi, olivat jo päättäneet aloittaa neuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa uudelleen. Moskovassakin oli jo päädytty jälleen neuvottelujen kannalle, kun puna-armeijan hyökkäys Inkerissä oli pysäytetty. Neuvosto-Venäjän aseleponeuvotteluvaltuuskunta saapui Tarttoon 4. joulukuuta 1919. Sitä johti Leonid Krasin, jonka mukana olivat Adolf Joffe, Maksim Litvinov, Fjodor Kostajevski ja Isidor Gukovski. Virolaisia johti Jaan Poska, ja mukana olivat perustavaa kokousta edustanut Ants Piip, Julius Seljamaa ja Mait Püüman. Sota-asiantuntijana mukana oli Jaan Soots. Neuvottelut venäläisten kanssa alkoivat 5. joulukuuta.[9] Venäläiset aloittivat kuitenkin painostushyökkäyksen virolaisia vastaan Narvan suunnalla. Hyökkäys alkoi 6. joulukuuta, mutta virolaiset torjuivat hyökkäyksen ja taistelut laantuivat 12. joulukuuta mennessä.[10]
Neuvosto-Venäjän valtuuskunnan johtaja Adolf Joffe allekirjoittamassa sopimusta.
Neuvottelujen loppuvaihe
Ensimmäiset rajaehdotukset Tarton neuvotteluissa tehtiin 8. joulukuuta. Neuvosto-Venäjä ehdotti rajaksi Viron kuvernementin vanhoja rajoja, jolloin muun muassa Narva ja siellä olevat virolaisten puolustuslinjat olisivat jääneet venäläisille. Virolaisille ehdotus ei kelvannut, ja he tekivät yhtä mahdottoman ehdotuksen: sen mukaan Viro olisi saanut Jaaman alueen ja puolet Pihkovaa. Hyökkäyksen Narvaa vastaan laantuessa venäläiset pyysivät taukoa 11. joulukuuta. Venäläisiä johtanut Krasin meni Moskovaan eikä enää palannut neuvotteluihin. Venäläisten johtoon nousi Joffe. Neuvottelujen katkaisun syy paljastui, kun venäläiset hyökkäsivät uudelleen Narvan suunnalla 14.–15. joulukuuta ajaen luoteisarmeijan rippeet pois ja tunkeutuen Narvajoen länsipuolelle.[11] Punaiset tekivät läpimurron Vääskassa, mutta virolaiset torjuivat heidän hyökkäyksensä 18. joulukuuta mennessä[12]. Neuvotteluja oli käyty hyökkäyksen aikana 16. joulukuuta, mutta venäläiset katkaisivat ne 17. joulukuuta kuullessaan Vääskan läpimurrosta. He jatkoivat kuitenkin neuvotteluja 22. joulukuuta, kun hyökkäys oli osoittautunut epäonnistuneeksi.[13]
Neuvotteluissa sovittiin rajoista, ja 24. joulukuuta rauhansopimus oli valmis lukuun ottamatta allekirjoituksia. Joffe yllätti kuitenkin virolaiset vaatimalla yhtäkkiä 10 virstan aselepolinjaa rintaman molemmin puolin. Tämä olisi pakottanut virolaiset luopumaan puolustuslinjoistaan, ja neuvottelut katkesivat jälleen.[13] Venäläiset päättivät kokeilla virolaisten puolustusta vielä kerran, ja he hyökkäsivät 28. joulukuuta virolaisten puolustusasemia vastaan. Heidän ei kuitenkaan onnistunut tälläkään kertaa murtaa virolaisten puolustusta.[14] Venäläiset palasivat neuvotteluihin 31. joulukuuta, ja vielä samana päivänä allekirjoitettiin aseleposopimus, joka tuli voimaan 3. tammikuuta 1920.[15] Myös varsinaisen rauhansopimuksen valmistelut aloitettiin, ja maiden valtuuskunnat allekirjoittivat rauhansopimuksen 2. helmikuuta[15][1]. Venäjän neuvostojen toimeenpaneva komitea pani sopimuksen voimaan 4. helmikuuta ja Viron perustava kokous 13. helmikuuta. Virallisesti rauha astui voimaan 20. helmikuuta 1920.[15] Rauhan allekirjoittivat Viron puolesta Poska, Piip, Püümann, Seljamaa ja Soots sekä Neuvosto-Venäjän puolesta Joffe ja Gukovski.[16]
Sopimus
Kartta Viron rajoista Tarton rauhan jälkeen.
Rauhansopimuksen mukaan Viron rajat kulkivat idempänä kuin nykyään. Viro sai kaakosta Irboskan ja Petserin sekä Narvajoen itäpuolelta Ivangorodin ja 12 inkeriläiskylää sen ympäriltä.[15] Tämä Inkeristä saatu alue oli noin 10 kilometriä leveä[15]. Virolle annetut maa-alueet kasvattivat sen pinta-alaa viidellä prosentilla, ja se oli sopimuksen jälkeen 47 549 km².[17] Viroon muodostui myös entistä suurempi venäläisvähemmistö. Kaakosta saaduista alueista muodostettiin Petserimaa, jonka 58 850 asukkaasta 38 000 oli venäläisiä. Alueen 19 500 virolaista olivat pääasiassa ortodoksisia setukaisia.[1] Inkerin alueen virolaiset halusivat puskurivyöhykkeeksi Venäjän ja Viron väliin, eivät niinkään inkeriläisten etujen turvaamiseksi. Alueella oli noin 1 800 asukasta, ja se tuli myöhemmin tunnetuksi Viron Inkerinä.[18]
Viro ja Neuvosto-Venäjä tunnustivat toistensa itsenäisyyden ja poliittisen järjestelmän de jure. Virossa itsenäisyyden julistuspäivänä 24. helmikuuta 1918 ollut Venäjän valtion omaisuus jäi Virolle. Viro palautti kuitenkin 10 000 ottamaansa sotavankia sekä sodassa valloitettua tavaraa, joihin lukeutui muun muassa 12 laivaa, 16 veturia ja 699 junanvaunua. Neuvosto-Venäjä maksoi Virolle sotakorvauksina 15 miljoonaa kultaruplaa, ja lisäksi Viro sai oikeuden käyttää 28 350 hehtaaria venäläistä metsää rajan tuntumasta. Vielä tämän lisäksi Viro sai rakennuttaa rautatien Moskovaan.[15] Venäläisten sotavankien palauttaminen alkoi vuoden 1920 huhtikuussa. Vangit vapautettiin 200–300 henkilön erissä.[19] Tarton rauha oli ensimmäinen, joka solmittiin Neuvosto-Venäjän ja Venäjästä irrottautuneen maan välillä, ja se oli ensimmäinen aukko Neuvosto-Venäjää ympäröivien vihamielisten valtioiden joukossa. Lenin kuvaili Tarton rauhaa ikkunaksi, jonka venäläiset työläiset olivat avanneet Länsi-Eurooppaan.[17]
Kiistat rajoista
Tarton rauhassa sovittuja rajoja muutettiin elokuussa vuonna 1944, kun Neuvosto-Viron korkein neuvosto ilmoitti, että joukosta kuntia luovutaan "asukkaiden pyynnöstä". Kunnat siirrettiin Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan. Viro menetti kolme neljännestä silloisesta Petserimaasta, ja luovutettu alue liitettiin Pihkovan alueeseen. Toinen aluemuutos tehtiin loppuvuodesta 1944, kun Narvajoen itäpuoliset alueet liitettiin Leningradin alueeseen.[20]
Viron itsenäistyttyä vuonna 1991 rajoista syntyi kiista. Venäjä ei ole tunnustanut Tarton rauhaa eikä siinä sovittua Viron itärajaa. Venäläisen näkemyksen mukaan Tarton rauhansopimuksen velvoitteiden jatkuvuus katkesi, kun Viro liittyi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon, eikä Venäjä tunnusta Viroa vanhan Viron tasavallan seuraajavaltioksi. Viron ja Venäjän ulkoministerit Siim Kallas ja Jevgeni Primakov neuvottelivat rajakysymyksestä Petroskoissa marraskuussa 1996. Näissä neuvotteluissa sovittiin, että Viro tyytyy neuvostoaikaisiin rajoihin eikä enää vetoa Tarton rauhansopimukseen myöhemmin allekirjoitettavassa rajasopimuksessa. Rajasopimuksen sisältö vahvistettiin vuonna 1999, mutta sitä ei tuolloin solmittu lopullisesti. Viron ja Venäjän ulkoministerit allekirjoittivat rajasopimuksen toukokuussa 2005, ja Viron riigikogu ratifioi sen heinäkuussa. Venäjän mukaan sopimus oli kuitenkin mahdotonta viedä läpi duumassa, koska riigikogu oli viitannut päätöksensä johdantotekstissä Tarton rauhansopimukseen. Venäjä ehdotti uusia sopimusneuvotteluja vuonna 2006, mutta Viro piti niitä tarpeettomina.[2]
Viron ja Venäjän välinen rajasopimus allekirjoitettiin lopulta vasta vuoden 2014 helmikuussa.[21]
Kirjallisuutta
Seppo Zetterberg: Viron Historia. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 9517465203
Mirko Harjula: Viro 1914–1922. Maailmansota, vallankumoukset, itsenäistyminen ja vapaussota. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-085-1
Jukka I. Mattila ja Jarkko Kemppi: Viron vapaussota 1918–1920. Nimox Ky, 2006. ISBN 952-5485-02-1
