Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Viron kieli eli eesti (eesti keel, vanh. maakeel[2]) on itämerensuomalainen kieli eli suomen lähisukukieli[3]. Viron kielen puhujia ovat virolaiset. Vuoden 2021 alussa Virossa asui viroa äidinkielenään puhuvia 895 200 henkeä.[4] Ulkomailla viron puhujia on yli 150 000. Saman vuoden alussa 67 prosenttia Viron väestöstä puhui viroa[4].
Suurimmat Viron ulkopuoliset virolaisryhmät eli ulkovirolaiset Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ynnä muualla ovat toisen maailmansodan loppuvaiheiden pakolaisten jälkeläisiä. Lisäksi etenkin 1800-luvulla viron kielen puhujia on muuttanut eri syistä joukoittain myös Keski-Venäjälle, Siperiaan ja Kaukasiaan, mutta nämä virolaisryhmät ovat sittemmin suureksi osaksi hajonneet tai kieleltään sulautuneet valtaväestöön.
Suomeen on etenkin 1980-luvulta lähtien syntynyt monituhatpäinen vironkielinen vähemmistö; Viron kansalaisia asui vuonna 2012 Suomessa 39 763 – heistä vironkielisiä on tätä vähemmän, koska osalla Viron kansalaisilla on äidinkieleksi rekisteröity venäjä. Suomessa asui vuonna 2017 Tilastokeskuksen mukaan 49 590 henkilöä, joiden äidinkieleksi on rekisteröity viro. Vironkielisten määrä sisältää vironkielisten Viron kansalaisten lisäksi myös vironkieliset Suomen ja muiden maiden kansalaiset.[5] Vuoden 2022 lopussa viron puhujien määrä Suomessa oli 50 318 henkeä, vuoden 2023 lopussa 50 202.[6][7] Määrä oli kasvanut vuosittain vuodesta 2020 ja kääntyi vuonna 2023 ensi kertaa laskuun.[7]
Viron murteet jaotellaan useimmiten pohjoisiin ja eteläisiin murteisiin.[17] Pohjoiset murteet muodostavat kaksi pääryhmää, sydänvirolaiset murteet ja koillisrannikkomurteet. Eteläisiä murteita voidaan pitää jopa omina kielinään, ja niitä voidaan myös nimittää eteläviron kieliryhmäksi.
Viron kielen taustasta ja historiasta
Kaksi kielimuotoa
Viron kahden päämurteen lisäksi jotkut tutkijat pitävät koillista rannikkomurretta kolmantena päämurreryhmänä.[17] Se muistuttaa monessa suhteessa suomea. Eteläviroa ja (pohjois)viroa on usein pidetty kahtena eri kielenä. Pohjoisen ja etelän välillä on kulkenut vanha syvä heimo- ja kulttuuriraja, vuoteen 1917 saakka myös Vironmaan ja Liivinmaan hallinnollinen raja. On jopa väitetty, että etelä- ja pohjoisviro eroaisivat toisistaan yhtä paljon kuin pohjoisviro ja suomi. 1800-luvulle asti viron kieltä kirjoitettiinkin kahdessa muodossa, niin sanottuina pohjoisena Tallinnan kielenä ja eteläisenä Tarton kielenä. Vasta kansallisen heräämisen myötä, kun virolainen kansallinen identiteetti nykyisessä mielessä syntyi, pohjoinen kirjakieli syrjäytti eteläisen.
Kirjakielen historiaa
Ensimmäiset vironkieliset katkelmat ovat 1200-luvulta Henrikin Liivinmaan kronikasta.[18] 1200-luvun viron katkelmissa on sanoja ja lauseiden katkelmia.[19]
Viron kirjakieli, kuten suomenkin, syntyi 1500-luvulla[19]uskonpuhdistuksen myötä. Ensimmäiset painetut vironkieliset kirjat olivat baltiansaksalaisten kirkonmiesten kirjoittamaa hartaus- ja kansanopetuskirjallisuutta. Niistä ensimmäinen on vuonna 1535 julkaistu kaksikielinen katkismus[19]. Uskonnollisen kirjallisuuden lisäksi varhaiset vironkieliset kirjat ovat kielioppeja ja pieniä sanakirjoja[19]. 1600–1700-luvulla viroa kirjoittivat lähinnä äidinkieleltään saksalaiset papiston edustajat, joten tuon ajan tekstit eivät noudata edes kaikkia viron kieliopin keskeisiä piirteitä[19].
1800-luvulla viroa alkoivat kirjoittaa myös äidinkieleltään virolaiset.[19] Heidän kirjoittamansa kauno- ja tietokirjallisuus sekä vironkielinen lehdistö alkoivat kehittyä vasta tuolloin. Tällöin viron kieltä alettiin voimakkaasti kehittää ja viron oikeinkirjoitus uudistettiin ja runsaasti uudissanoja kehitettiin, myös murteiden ja suomen kielen mallin pohjalta. Essiivisija elvytettiin suomen essiivin mallin mukaisesti. Silloin viroon kehitettiin õ-kirjain, ja kielen kirjoitusasu muuttui muutenkin nykyisen kaltaiseksi[19]. 1900-luvun alun kielenuudistusliike otti käyttöön myös uudissanoja, jotka oli luotu niin sanotusti tyhjästä, pelkästään rakenteellisin ja esteettisin perustein. Tällainen sanoja ovat esimerkiksi veenma ’vakuuttaa’, siiras ’vilpitön’, relv ’ase’. Suurin piirtein nykyisen kaltaiset oikeinkirjoituksen normit ovat peräisin 1900-luvun alkupuolelta[19].
Viron itsenäistymisestä 1918 lähtien viron kieli on ollut täysimittainen, kaikilla elämänalueilla toimiva kansalliskieli. Tarton yliopisto vironkielistettiin vuonna 1919. Kielen asema säilyi myös neuvostoajan maahan kohdistuneesta venäläistämisestä huolimatta.
Viron läheisiä sukukieliä, joita usein on pidetty vain viron murteina, ovat Kaakkois-Virossa puhutut võron ja seton kielet. Leimallisimpaan eteläviroon perustuva võron kieli on viime vuosikymmeninä tavoitellut entistä vahvempaa asemaa, ja sillä on oma oikeinkirjoitusjärjestelmä, kehittyvä kirjallisuus, kieli-instituutti ja joukko tarmokkaita elvyttäjiä.
Viron kieleen voimakkaimmin vaikuttanut kieli on saksa, joka oli Baltian hallinto- ja ensisijainen kulttuurikieli jopa 1900-luvun alkuun saakka. Jonkin verran vaikutteita viro on saanut myös venäjästä, kansallisen heräämisen ajoista alkaen myös suomen kielestä. Naapurikieli latvia on vaikuttanut lähinnä viron eteläisimpiin murteisiin.
Viron kirjakielen ohjeistuksena on Eesti õigekeelsussõnaraamat ÕS 2006. Laajin yksikielinen sanakirja on Eesti kirjakeele seletussõnaraamat (1988–2007).
Viron kielen vokaalijärjestelmään kuuluu yhdeksän vokaalia: a, e, i, o, u, õ, ä, ö ja ü. Niistä kaikki paitsi õ esiintyvät suomessakin (ü on sama äänne kuin suomen y). Sen sijaan õ on puolisuppea illabiaalinen keskivokaali, joka ääntyy /ɤ/ (suunnilleen kuin kieli olisi o- ja huulet e-asennossa). Osa virolaisista ääntää õ:n tilalle ö:n. Saarenmaan murteessa õ-äännettä ei ole, toisaalta Hiidenmaan murteessa ei ole ö:tä, vaan se korvataan õ:llä.
Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä tai pitkinä pääpainollisessa tavussa ja muodostaa keskenään diftongeja, joita virossa esiintyy 28, vierassanojen diftongit mukaan lukien 36. Silmiinpistävä ero suomeen verrattuna on, etteivät painollisen tavun pitkät e, o ja ö ole suomen tavoin diftongiutuneet, vaan säilyneet pitkinä. Tämän voi huomata esimerkiksi verratessa viron ilmaisua Soome teetööd suomen kielen ilmaisuun Suomen tietyöt.
Pääpainottomissa tavuissa (ensimmäisen tavun ulkopuolella) voi esiintyä vain lyhyitä vokaaleja. Niitä voivat olla vain vokaalit a, e, i, u[20]. Nimissä ja lainasanoissa voi viimeisessä tavulla olla myös o. Äänteet ä, õ, ö ja ü eivät esiinny jälkitavuissa[20], virossa ei siis ole vokaalisointua. Tämän voi nähdä esimerkiksi sanoista häda ’hätä’, söövad ’syövät’ ja töötu ’työtön’. Etelämurteissa vokaalisointu kuitenkin tunnetaan.
Konsonanttijärjestelmä
Viron kielen konsonanttijärjestelmä eroaa suomen kielen konsonantistosta selvimmin siinä suhteessa, että suomen lyhyitä klusiileja vastaavat b-, d- ja g-kirjaimilla merkittävät äänteet eivät ole soinnillisia vaan niin sanottuja soinnittomia meedioita, pehmeämmin artikuloituvia klusiileja. Esimerkiksi viron d kuulostaa karkeasti sanoen jonkinlaiselta t:ltä[20] tai suomen d:n ja t:n välimuodolta. Kirjaimilla p, t ja k taas merkitään puolipitkiä klusiileja[20]; esimerkiksi paikannimi Otepää lausutaan melkein kuin ”Otteppää”.
Viron konsonanteista n, t, s ja l voivat liudentua (palataalistua). Liudennus esiintyy yleensä (alkuperäisen) i:n tai j:n edellä, eikä sitä merkitä oikeinkirjoituksessa.[20] Esimerkiksi palk ’hirsi’ ääntyy /pɑlʲk/ eli eri tavoin kuin palk ’palkka’. Hirttä tarkoittavan sanan genetiivimuodossa palgi näkyy vielä sanan lopussa ollut alkuperäinen i. Kirjaimia š ja ž käytetään samoin kuin suomen kielessä, eli ensisijaisesti vierassanoissa.
Pitkä vokaali tai konsonantti on tavallisesti pääpainon merkkinä. Esimerkiksi vierasperäisessä sanassa hotell 'hotelli' paino on lopussa.[20]
Kestojärjestelmä
Kvantiteetti- eli kestojärjestelmä on mutkikkaampi kuin suomessa, sillä lyhyiden ja pitkien äänteiden sijasta voidaan erottaa kolme kestoastetta. Pitkät äänteet tai tavut voivat olla puolipitkiä tai ylipitkiä. Ylipitkä kestoaste on usein selitettävissä kielihistoriallisesti eräänlaiseksi kompensaatiopidennykseksi, eli se esiintyy monesti tapauksissa, joissa sanan tavuluku on vähentynyt. Ylipituutta ei merkitä oikeinkirjoituksessa näkyviin lukuun ottamatta klusiileja, joissa puolipitkää merkitään yhdellä, ylipitkää kahdella kirjaimella. Kielitieteellisissä teksteissä ylipituuden merkkinä voidaan käyttää graaviaksenttia `. Esimerkiksi sanan mets ('metsä') genetiivi metsa (’metsän’) ensimmäinen tavu ääntyy lyhyempänä kuin illatiivimuodossa metsa (`metsa) 'metsään' (alkuaan kolmitavuinen *metsähän).
Viron kielessä esiintyvät verraten johdonmukaiset äänne-erot suomeen selittyvät usein eräänlaiseksi kulumiseksi. Suomi edustaa monesti tässä asiassa siis alkuperäisempää kantaa. Virosta ovat esimerkiksi painottomat vokaalit tai kokonaiset tavut usein kuluneet pois. Tämän huomaa verratessa esimerkiksi sanoja mets ’metsä’, terav ’terävä’, tütred ’tyttäret’, laevas ’laivassa’. Toisaalta eräitä sanansisäisiä äännerakenteita on säilynyt viron kielessä, vaikka ne suomesta ovat esimerkiksi assimilaation johdosta kuluneet pois. Tämän huomaa esimerkiksi sanoista tulnud ’tullut’, jooksnud ’juossut’, pannakse ’pannaan’ ja sügav ’syvä’.
Muoto-oppi
Adjektiivit ja substantiivit taipuvat neljässätoista sijamuodossa. Sijajärjestelmä on lähes samanlainen kuin suomessa. Tärkeimmät erot ovat seuraavat:
Suomalaisen genetiivi- ja nominatiiviakkusatiivin kaltaista akkusatiivisijaa ei virolaisessa kielioppitraditiossa ole tapana erottaa.
Instruktiivi elävänä sijamuotona puuttuu, suomen instruktiivin vastineita on vain kiteytyneinä adverbeina (esimerkiksi paljajalu 'paljain jaloin').
-ne-komitatiivia (suomen vaimoineen) ei ole, sitä vastoin on suomen kanssa-postposition vastineesta kehittynyt -ga-päätteinen komitatiivi, jolla on myös instruktiivin tehtäviä (esimerkiksi sinuga ’sinun kanssasi’, autoga ’autolla’ – vertaa suomen puhekielisiin ilmauksiin sun kaa, auton kaa).
-ni-päätteinen terminatiivisija ilmaisee, mihin asti jokin ulottuu tai jatkuu (esimerkiksi hommikuni ’aamuun asti’, maani ’maahan asti’).
Viro on hieman analyyttisempi kieli kuin suomi. Tämä näkyy omistusliitteiden eli possessiivisuffiksien lähes täydellisenä puuttumisena viron nykykielestä ja kysymyslauseiden aloittamisena kysymyspartikkelilla kas. Esimerkiksi kysymys Onko äiti sairas? on viroksi Kas ema on haige? (ema ’äiti, emo’, haige ’sairas’). Omistusliitteiden sijaan virossa käytetään persoonapronominien genetiivimuotoja (esimerkiksi sinu raamat ’sinun kirjasi’) pois lukien harvat partikkeleiksi kiteytyneet muodot kuten ealdasa, 'iältänsä'.
Verbit taipuvat kuten suomessakin kolmessa persoonassa yksikössä ja monikossa. Aikamuotoja on samat neljä kuin suomessakin:
Imperfekti, jonka tunnus on muutamilla vanhoilla verbeillä -i- (tegin ’tein’, nägid ’näit’, tulime ’tulimme’), useimmilla verbeillä -s tai -si- (laulsin ’lauloin’, võtsin ’otin’, armastas 'rakasti’). Sama muoto esiintyy myös suomen kielen lounaismurteissa[21].
Olla-verbin ja menneen ajan partisiipin avulla muodostettavat perfekti (olen näinud ’olen nähnyt’) ja pluskvamperfekti (olite tulnud ’olitte tulleet’).
Verbeillä erotetaan neljä tapaluokkaa eli modusta:
imperatiivi: yksikön toisessa persoonassa pelkkä verbin vartalo (Tule!, 'tule!'), muissa muodoissa tunnuksena -ge-/-ke- tai -gu/-ku: tulge! ’tulkaa’, elagu! ’eläköön’
kvotatiivi eli modus obliquus (viroksi kaudne kõneviis), jonka päätteenä on kaikissa persoonissa -vat, ilmaisee toisen käden tietoa: New York olevat ilus linn ’New York on (kuulemma, väittämän mukaan) kaunis kaupunki’.
Imperatiivimuotojen, etenkin kolmannen persoonan, toissijaista käyttöä voidaan pitää omana moduksenaan, joka on niin sanottu jussiivi: Ah, mina tehku päev läbi tööd! ’vai pitää minun tehdä (”minä tehköön”) koko päivä töitä!’
Kieltoverbin sijasta virossa on persoonissa taipumaton kieltosana ei, jonka yhteydessä käytetään (kuten suomessakin) imperatiivin yksikön toisen persoonan kaltaista konnegatiivia. Kieltoverbi kuitenkin taipuu persoonissa imperatiivissa.
Astevaihtelun alkuperäisellä perussäännöllä (avotavun edellä vahva, umpitavun edellä heikko aste) ei virossa enää juuri ole merkitystä, vaan astevaihtelu on, toisin kuin suomessa, lähinnä muodollinen ilmiö. Esimerkiksi viron genetiivi on astevaihtelutapauksissa heikkoasteinen, vaikka tavu on muuttunut avoimeksi, kun loppu-n on kadonnut. Koska monet alkuperäiset taivutuspäätteet ovat ankarasti kuluneet ja äännekehitykset eriyttäneet alkuperäisiä astevaihteluvariantteja toisistaan, viron kielen taivutukselle tyypillistä on fuusion lisääntyminen: sanan vartaloa ja taivutuspäätettä on vaikea erottaa toisistaan, ja taivutusmuodot erottuvat usein toisistaan sanavartalon sisäisten äännevaihtelujen perusteella. Esimerkiksi siga ’sika’ : genetiivisea ’sian’ : partitiivisiga ’sikaa’; taevas (toinen kestoaste) ’taivas’ : taevas (kolmas kestoaste) ’taivaassa’. Toisaalta viron kielen taivutukseen on syntynyt myös agglutinoivuutta eli uusia selvästi erottuvia taivutusaineksia kuten imperfektin -s(i) ja monikon partitiivin pääte -sid (majasid ’taloja’).
Sest nõnda on Jumal maailma armastanud, et Ta oma ainusündinud Poja on andnud, et ükski, kes Temasse usub, ei saaks hukka, vaid et temal oleks igavene elu.
Kõik inimesed sünnivad vabadena ja võrdsetena oma väärikuselt ja õigustelt. Neile on antud mõistus ja südametunnistus ja nende suhtumist üksteisesse peab kandma vendluse vaim.
