Vaala teki ensimmäiset elokuvansa amatööripohjalta kaveriporukassa ja lähipiirin rahoituksella. Itsenäinen ja pieni yhtiö Fennica-Filmi rahoitti Vaalan ensimmäiset viisi elokuvaa, joiden aihepiirit vaihtelivat mustalaisromantiikasta kaupunkikomediaan. Yhtiön elokuvatoiminnan päätyttyä hän toimi hetken lyhytelokuvien tekijänä toiminimi Aho & Soldanissa, kunnes Risto Orko palkkasi hänet Suomi-Filmin vakituiseksi ohjaajaksi. Suomi-Filmissä Vaala sai tehdä elokuvansa suhteellisen vapaasti ja otti modernin komedian omimmaksi lajikseen. Vaala saavutti pian poikkeuksellisen aseman: hän oli sekä yleisön, kriitikoiden että työnantajansa suosiossa.
Vaala hyödynsi elokuviensa lähteinä suomalaisen kirjallisuuden klassikoita. Hänen monet elokuvasovituksensa pohjautuivat Hella Wuolijoen, Mika Waltarin, F. E. Sillanpään, Aleksis Kiven ja Maiju Lassilan teksteihin. Vaala oli tapainkuvaaja, jonka tyylille ominaisinta olivat keveys, viihteellisyys ja alleviivaamaton ideologisuus. Hän myös toi filmiin eräät 1930- ja 1940-lukujen suurimmista elokuvatähdistä ja oli niin kutsuttu ”tähdentekijä”.
Vaala oli suomalais-venäläinen, puhui sujuvasti kolmea kieltä, ja hän oli pitkälti itseopiskelun kautta hankkinut laajan sivistyksen.
Valentin Vaalan isoisän isä oli Pjotr Hristoforovitsh Ivanoff, joka avioitui 1850-luvulla helsinkiläisnaisen kanssa.[3] Avioliitosta syntyi vuonna 1860 Vasilj, joka kastettiin Helsingin sotilassairaalan kirkossa Kruununhaassa. Vasilj muutti Pietariin 1879 jatko-opintoja varten ja avioitui pian sen jälkeen. Avioliitosta syntyi Valentin Vaalan isä Jakov 1884. Vasilj jäi leskeksi ja solmi uuden avioliiton. Koko perhe muutti takaisin Helsinkiin 1890. Suomessa Vasilj perusti turkisompelimon sekä myöhemmin hattukaupan.[4] Suomen kansalaisuuden hän sai 1918.[5]
Vasiljin poika Jakov avioitui Nadeschda Aleksandrovna Jefimoffin[6] kanssa vuonna 1909. Avioliitosta syntyi 1909 poika Valentin ja 1911 tytär Tatjana. Jakovin perheen ensimmäinen koti sijaitsi Helsingin Katajanokalla, joka oli eritoten venäläisen meriväen upseeriston asuinpaikka. Valentinin syntymän aikoihin Helsingin väestöstä runsas puolet puhui suomea, 35 prosenttia ruotsia ja seitsemän prosenttia venäjää.[5] Perhe muutti myöhemmin Unioninkadulle, jossa se asui seuraavat 17 vuotta.[7] Valentin, jota lähipiiri kutsui lempinimellä Valja, kävi koulunsa ortodoksiseurakunnan ylläpitämässä Tabunovin koulussa.[8]
Ajan tavan mukaisesti monet venäläisperheet omaksuivat toiseksi kotikielekseen ruotsin, mutta perheenjäsenet ymmärsivät ja puhuivat jo pelkästään liiketoimien takia myös suomea.[8] Valentin puhui kotikielensä venäjän lisäksi sujuvasti ruotsia ja suomea. Sen sijaan kirjoitettu suomi luontui heikommin, ja myöhemmin urallaan hän tarvitsi käsikirjoitusvaiheessa avustajia.[9] Valentinin äiti Nadeschda toimi amatöörinäyttelijänä, laulajana ja muusikkona.[8] Sisarukset Valentin ja Tatjana harrastivat kotona nukketeatteria, minkä lisäksi Valentin toimi aktiivisesti Aleksanterin kimnaasin näytelmäkerhossa.[10]
Jo pienestä pitäen Valentinia kiinnosti enemmän teatteri kuin koulunkäynti. Hän oli musiikillisesti lahjakas, liikunnallinen ja luova. Teatterin ohella hän oli koko elämänsä ajan intohimoinen baletin ystävä. Yhdeksänvuotiaana Valentin näki salassa vanhemmiltaan ensimmäisen oikean teatteriesityksen, Helsingin Kansanteatterissa esitetyn Mustalaisruhtinattaren.[11]
Vaala tutustui teini-ikäisenä talvisella luisteluradalla kolme vuotta nuorempaan Theodor Tugaihin, jonka kanssa hän jakoi kiinnostuksen elokuviin. Lopulta taiteilijaura meni edelle ja Helsingin venäläinen lyseo jäi kesken. Valentin meni 1920-luvun puolivälissä töihin Uuden Suomenkuvalaattaosastolle. Hyvän tenoriäänensä ansiosta hän pääsi myös avustajaksi Kaivohuoneen kesäoperetteihin ja Suomalaisen Oopperan musiikkiesityksiin.[11]
Ensimmäiset ohjaukset
Fennica-Filmin kausi
Mustat silmät -elokuvan kuvaustauolla. Kolmas vasemmalta Theodor Tugai ja kameran oikealla puolella Valentin Vaala.Nuoret ystävykset Valentin Vaala ja Theodor Tugai.
Valentin Vaalaa kiinnosti jo varhain elokuvien ohjaus, ja hän alkoi työstää ensimmäistä elokuvaansa yhdessä Theodor Tugain kanssa eväänä ainoastaan into tekemiseen. He pääsivät kokeilemaan elokuvantekoa ensimmäisen kerran kesällä 1927 Vantaanjoen varrella. Vaala ohjasi ja Tugai esiintyi kameran edessä.[9] Kun pojilta loppuivat rahat, kuvauskokeilu keskeytettiin ja Vaala jatkoi päivätyötään kuvalaattaosastolla. Seuraavana kesänä he saivat rahoittajaksi liikemies Armas Willamon ja tuottajaksi hänen agentuuriyhtiönsä Fennican. Kuvaajaksi saatiin Oscar Lindelöf, joka suostui myös lainaamaan kameran. Esikoisteoksen nimeksi tuli Mustat silmät, ja se valmistui alkukeväästä 1929. Elokuva ei saanut innokasta vastaanottoa, ja myös Vaala piti esikoisteostaan heikkona. Muutama vuosi ensi-illan jälkeen hän heitti elokuvan alkuperäisnegatiivit mereen Kaivopuiston edustalla.[12]
Nuori Valentin Ivanoff omaksui taiteilijanimekseen Valentin Vaalan, mutta säilytti Ivanoffin virallisena sukunimenään koko elämänsä ajan. Fennica tuotti Vaalan viisi ensimmäistä elokuvaa, ja hän osti vuonna 1932 vähemmistöosakkuuden yhtiöstä.[13] Ensimmäisen elokuvan laimea vastaanotto ei sammuttanut Vaalan ja Tugain intoa. He aloittivat samana kesänä uuden elokuvan Mustalaishurmaajan (1929) kuvaukset. Aihealue liittyi edellisen elokuvan tapaan romaneihin, mikä tuntui kiinnostavan yleisöä. Rahaa käytettiin mahdollisimman vähän, käden taitoa ja kekseliäisyyttä sitäkin enemmän. Naisnäyttelijöinä toimivat Mustien silmien tapaan tutut koulutytöt. Mukana oli muun muassa tuolloin 18-vuotias Hanna Taini ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Mustalaishurmaaja oli vuotensa neljänneksi katsotuin kotimainen uutuus.[14]
Talvella 1931 Vaala ja Tugai tarttuivat uuteen aiheeseen. Vaala ohjasi ja Tugai näytteli pääosaa melodraamassaLaveata tietä (1931), joka toteutui jo ammattitaitoisemmin. Se oli melankolinen tarina kahden nuoren miehen ystävyydestä, jossa on jälkikäteen nähty myös homoeroottisia viitteitä. Elokuva oli alun perin kuvattu mykkänä, mutta siihen liitettiin jälkikäteen musiikkia, tehosteita ja kaksi laulua. Kalliiden kustannusten takia tekijöiden käteen ei jäänyt voittoa lainkaan.[14]
Vaala ja Tugai tapasivat 1930-luvun alussa siskokset Rakel ja Regina Linnanheimon, joista tuli heidän elokuviensa vakionäyttelijöitä. Ystävysten kantapaikka oli KluuvikadunFazer-kahvila, jonne he kokoontuivat keskustelemaan elokuvista.[15]
Vaala ja Tugai jakoivat paljon samoja ajatuksia kansainvälistymisaatetta edustaneiden Tulenkantajien kanssa. He eivät olleet kiinteästi mukana ryhmän toiminnassa, mutta pistäytyivät joskus kerhon kokouksissa ja viettivät aikaa heidän seurassaan ravintola Ala-Helsingissä. Siellä Vaala ja Tugai ystävystyivät ryhmään kuuluneen Mika Waltarin kanssa, joka tarjosi heille filmattavaksi julkaisematonta novelliaan ”Sininen overall”. Novellin pohjalta tehty Sininen varjo (1933) oli kaksikon ensimmäinen äänielokuva. Se oli dekkarimainen jännityskertomus, jossa Tugai näytteli kaksoisroolissa veljeksiä, joista toinen oli hyvä ja toinen turmeltunut. Vaalan ja Tauno Tattarin käsikirjoitus poikkesi novellista niin perusteellisesti, että Waltari ei enää tuntenut tekstiä omakseen. Hän sai kuitenkin palkkioksi viskigrogin, jolla oli kieltolain aikana oma arvonsa.[16]
Sinisen varjon rahoitus saatiin taloudellisesti kireänä aikana kokoon sijoittamalla juoneen ja lavasteisiin tuotemainontaa, ja yleisömenestys oli kohtuullisen hyvä. Sen jälkeen Vaalan ja Tugain tiet erosivat, ja heidän yhteydenpitonsa oli jatkossa lähes sattumanvaraista, mutta ystävyys säilyi. Vaala jatkoi Fennica-Filmin palveluksessa, Tugai puolestaan näytteli ennen ohjaajaksi siirtymistään ruotsalais-tanskalaisessa elokuvassa Sortuneita (1935).[17] Seuraavana vuonna ensi-iltaan tuli hänen esikoisohjauksensa Taistelu Heikkilän talosta, minkä yhteydessä hän suomensi nimensä Teuvo Tulioksi.[18]
Siirtyminen komediaan ja yhtiön vaihto
Fennicalla Vaala jatkoi yhteistyötä Tauno Tattarin kanssa. Tattari käsikirjoitti ja Vaala ohjasi elokuvan, jonka lajista, modernista kaupunkikomediasta, tuli hänen omimpansa. Helsingin kuuluisin liikemies (1934) oli Tauno Majurin ensielokuva ja Regina Linnanheimon ensimmäinen näkyvämpi rooli. Tattari teki ennen varhaista kuolemaansa 1936 käsikirjoituksen vielä Vaalan toiseen Suomi-Filmi-elokuvaan, Vaimokkeeseen. Vaalan seuraava Fennica-komedia Kun isä tahtoo... (1935) jäi kesken keväällä 1934 yhtiön joutuessa selvitystilaan. Sen tuotti loppuun Emil ja Yrjö A. Viljasen omistama Bio-Kuva.[18] Vaala itse näytteli myös keskeistä osaa, automonttööri Manne Hietikkoa. Hän oli etsinyt pitkään sopivaa näyttelijää sankarin rooliin, muttei löytänyt haluamaansa ja päätti lopulta esittää roolin itse. Hän kuitenkin katui päätöstä loppuikänsä ja siirtyi sen jälkeen kokonaan ja yksinomaan kameran toiselle puolelle.[19]
»Ohjaajan ei koskaan olisi pitänyt langeta siihen syntiin, se oli hirveätä. – – Muistan eräänkin kohtauksen, missä istuimme kahvipöydässä, filmin äiti minua vastapäätä ja tytär, Regina, vierelläni. Minun piti vastata äidin repliikkiin yhdellä ainoalla sanalla: ’hurmaava’. – – Koska olin itse ohjaaja ja kaikkivaltias, otin kohtauksen uudelleen peräti kuutena eri päivänä. Mutta ei se siitä miksikään muuttunut. Minä lausuin sanan hirvittävin äänenpainoin ja ilmeeni oli mahdollisimman teennäinen ja ärsyttävä. Näyttelijän urani katkesi siihen.[19]»
Fennica-Filmi ajautui pahoihin talousvaikeuksiin 1934, jolloin yhtiön elokuvatoiminta päättyi. Vaala siirtyi tuona syksynä entisen yhteistyökumppaninsa Heikki Ahon omistaman Aho & Soldan -yhtiön palvelukseen lyhytelokuvien tekijäksi ja elokuvalaborantiksi.[18] Hän ahkeroi erilaisten vapaamuotoisten ja tilauselokuvien kuvaajana, ohjaajana ja leikkaajana. Yhteistyö sujui hyvin, ja Vaalalle suunniteltiin ohjattavaksi näytelmäelokuva Juha. Hän sai kuitenkin jo seuraavana keväänä työtarjouksen Suomi-Filmiltä.[20]
Suomi-Filmin tuotantopäällikkö Risto Orko oli 1934 ohjannut suurmenestyksen saavuttaneen salonkikomedian Siltalan pehtoori, joka elvytti talousvaikeuksien kanssa painineen yhtiön uudelle nousukaudelle. Hän oli nähnyt Vaalan aiempia töitä ja pyysi häntä palvelukseensa. Vaala oli tehnyt ensimmäiset filminsä kaveriporukassa ja tuttavien rahoituksella ja toiminut studiolla myös siivoojana sekä juoksupoikana. Orko tarjosi hänelle paikkaa Suomi-Filmin toisen kuvausosaston ohjaajana, mikä takasi hänelle kohtuullisen toimintavapauden sekä vakaan toimeentulon. Vaala otti nopeasti tarjouksen vastaan.[21]
Vaala siirtyi keväällä 1935 Suomi-Filmille ja pysyi uskollisesti sillä uransa loppuun asti. Hänen pitkäaikaisimpia yhteistyökumppaneita olivat elokuvaaja Eino Heino sekä näyttelijä ja käsikirjoittaja Lea Joutseno.[22] Vaala aloitti Suomi-Filmin toisen kuvausyksikön ohjaajana, mutta vuonna 1936 Risto Orko siirtyi yrityksen johtoon ja Vaalasta tuli yhtiön ykkösohjaaja.[23]
Vaalan ensimmäinen ohjaus Suomi-Filmissä oli Kaikki rakastavat (1935). Se on Helsingissä, Espoossa ja Hangossa kuvattu romanttinen komedia nuorten ihmisten mutkikkaasta rakkaussuhteesta. Vaala toi elokuvassa yhteen Suomen tunnetuimmaksi nousevan tähtiparin Tauno Palon ja Ansa Ikosen.[22] Vaala valitsi erään aikalaisnäkemyksen mukaan Palon vakionäyttelijäkseen sekä ulkonäön ja näyttelijäkykyjen perusteella että Palon joustavuuden ja erilaisiin työtilanteisiin sopivuuden ansiosta.[24] Vastaavasti Ansa Ikonen oli yksi Vaalan monista valkokangaslöydöistä: hän oli tavannut tuolloin vielä klaffityttönä toimineen Ikosen ensi kerran Suomi-Filmin konttorissa.[25]
Kaikki rakastavat oli sangen ohut ja maneerinen komedia, mutta Vaalan seuraava elokuva, Hilja Valtosen romaaniin perustuva Vaimoke (1936), osoittautui täysosumaksi. Se kertoi Ansa Ikosen näyttelemästä lukkarin tyttärestä, joka Tauno Palon esittämän agronomin vedonlyönnin seurauksena joutuu kiperään tilanteeseen: tämä on päättänyt ottaa vaimokseen ensimmäisen vastaan tulevan nuoren naisen. Elokuva oli ensi-iltavuotensa katsotuin ja teki Palosta ja Ikosesta suomalaisen elokuvan rakastetuimman tähtiparin. Vielä samana kesänä Vaala ohjasi Vaimokkeelle epäsuoran jatko-osan Mieheke, joka sai ensi-iltansa joulun alla 1936. Näkökulma siinä on selkeästi urbaanimpi kuin romaanipohjaisessa Vaimokkeessa.[26][27] Molemmat edustivat amerikkalaista screwballkomediaa, jossa romanttiseen komediaan oli lisätty farssimaisia piirteitä.[28]
Seuraavaksi Vaala vaihtoi modernista komediasta melodraamaan. Vuonna 1937 valmistunut Koskenlaskijan morsian oli toisinto Erkki Karun vuonna 1923 valmistuneesta mykkäelokuvasta. Vaala roolitti Palon ja Ikosen myös Koskenlaskijan morsiameen, jonka alkuperäisteksti oli Väinö Katajan. Tarinassa ovat vastakkain naisen vapaus sekä vanhoillisen väen puritaaninen moraali. Naisen osa on perinteisen alistettu ja miehet ovat sisäisten ristiriitojen repimiä. Mukana on myös seikkailuelementtiä, jota edustavat tukkilaiset, sekä uskonnollista paatosta. Taitavasti toteutettujen koskenlaskukohtausten ansiosta Vaalan versiota arvostettiin pitkään hänen onnistuneimpana elokuvanaan.[29]
Vaala jatkoi screwballkomedian parissa 1930-luvun lopulla, jolloin syntyivät Sysmäläinen (1938) ja Rikas tyttö (1939). Sysmäläinen on yksi Vaalan harvoista historialliseen aikaan sijoittuvista elokuvista, ja se kuvaa sukupuolten välistä taistelua ja sukupuolirooleilla leikkimistä.[30] Aikalaisarvostelijat kiittelivät elokuvaa, mutta myöhemmissä arvioissa sitä on pidetty Vaalan välityönä.[31]Rikas tyttö on moderni komedia, jossa oli sama asetelma kuin useissa Vaalan elokuvissa: yhteiskuntaluokkien yhteentörmäys.[32] Sitä on myös pidetty melko tavanomaisena 30-luvun tyylinäytteenä, joka ei kuulu Vaalan tuotannon kärkipäähän.[33] Molempien elokuvien pääosassa näytteli Vaalan uusin filmilöytö Sirkka Sari, joka kuoli tapaturmaisesti Rikkaan tytön ensi-iltakaronkassa.[34]
Hella Wuolijoki -elokuvat
”
Olen aina halunnut tehdä hyvää ajanvietettä, elokuvaa, jonka parissa ehkä voi tulla hyvälle mielelle tai ainakin siirtyä pois arkisista asioista.
Vaala sovitti elokuviksi monia suomalaisen kirjallisuuden klassikkoja. Kirjailija Hella Wuolijoki hallitsi draamat sekä elävöitti historialliset ja yhteiskunnalliset ristiriidat. Alun perin Risto Orko ei olisi halunnut tuottaa Wuolijoki-elokuvia, koska kirjailijan tausta oli poliittisesti vasemmalla. Vastaavasti Vaala tarvitsi yhteiskunnallista näkemystä elokuviinsa. Hän ohjasi uransa aikana peräti kuusi Wuolijoki-elokuvaa, joista Niskavuoren naiset hän ohjasi kahdesti (1938 ja 1958).[36]
Wuolijoki-elokuvista ensimmäinen, Juurakon Hulda (1937), perustuu Helsingin Kansanteatterissa ensiesitettyyn näytelmään. Se on tarina köyhästä maalaistytöstä, joka muuttaa Helsinkiin nuoren tuomarin kotiapulaiseksi. Wuolijoen näytelmä ja Vaalan elokuva olivat vahva kannanotto naisen tuonaikaiseen yhteiskunnalliseen asemaan. Elokuvaversion käsikirjoitus syntyi nuorena kuolleen Jaakko Huttusen ja Vaalan yhteistyönä. Pääosaa esittivät vastikään Juhassa (1937) ensiesiintynyt Irma Seikkula ja Tauno Palo. Juurakon Hulda rikkoi ensimmäisenä suomalaisena elokuvana miljoonan katsojan rajan.[36][37]
Wuolijoki osallistui usein elokuvasovitusten käsikirjoituksiin. Silti hänkään ei aina saanut läpi alkuperäisnäytelmien radikaalia poliittista sisältöä. Vuonna 1938 valmistuneesta Niskavuoren naiset -elokuvasta jouduttiin karsimaan jotkut alkuperäisnäytelmän viittaukset sosialismiin. Vaalan versioiden katsotaan kuitenkin pääasiassa tekevän oikeutta Wuolijoen näytelmille.[36]Niskavuoren naiset on tarina järjestetystä avioliitosta, jossa Tauno Palon esittämä Aarne elää suvun järjestämässä rakkaudettomassa avioliitossa. Aarnen todellinen rakastettu on paikkakunnalle saapuva naisopettaja Ilona, jota esittää Sirkka Sari ensimmäisessä filmiroolissaan. Aarnen ja Ilonan sänkykohtaus joutui sensuuriin, vaikka molemmat olivat täysissä pukeissa. Närkästyksen aiheena oli avioliiton ulkopuolisen suhteen esittäminen positiivisessa valossa. Tämä oli kuitenkin yksi poikkeustapauksista, sillä Vaalan elokuvat aiheuttivat vain harvoin pahennusta.[38]
Seuraava Wuolijoki-elokuvasovitus oli luonnonsuojelua ja metsäteollisuuden etuja sekä aitoja ihmistunteita ja kulissielämää vastakkain asetteleva Vihreä kulta (1939). Siinä kahden rakastavaisen tiellä ovat yleiset moraaliset asenteet.[39] Kuvaustyöt pitkittyivät ja kokonaisia Lapissa tapahtuvia ulkojaksoja piti tehdä uudelleen laboratoriossa sattuneen virheen vuoksi. Tästä johtuen Vaalan kaksi muuta elokuvaa valmistuivat aiemmin. Luonnonkaipuuta käsittelevä Vihreä kulta on Wuolijoen näytelmistä vähemmän tunnettu, mutta elokuva sai kohtalaisen määrän katsojia tullessaan ensi-iltaan toisen maailmansodan alla. Sen kalliit kustannukset aiheuttivat silti yhtiölle tuntuvia tappioita.[40] Vaala palasi Lapin maisemiin ja tematiikkaan vuonna 1947 suuren yleisömenestyksen saaneessa elokuvassa Maaret – tunturien tyttö.[41]
Sodan jälkeen Niskavuori-sarja sai jatkoa Loviisasta (1946). Se on osoitus Vaalan ja Wuolijoen yhteistyön hedelmällisyydestä. Näytelmästä puuttui kokonaan elokuvan eeppinen alkuosa. Elokuva oli myös näyttelijäntyöltään Vaalan vahvimpia: Tauno Palo, Emma Väänänen ja Kirsti Hurme loistivat rooleissaan.[36]Loviisa sijoittuu aikaan ennen Niskavuoren naisten tapahtumia. Tarinassa Palon esittämä Niskavuoren Aarnen isä Juhani rakastuu Niskavuoren karjakkoon ja saattaa tämän raskaaksi. Suhde selviää Juhanin vaimolle Loviisalle ja kolmiodraama syntyy. Loviisa on nähty paitsi historiallisena ajankuvana ja maalaisena miljöökuvauksena, myös sukupuolten ja luokkien ristiriitoja kuvaavana psykologisena draamana. Sitä on arvostettu täysipainoisimpana ja kypsimpänä Niskavuori-teoksena, ja se oli myös Vaalan oma suosikki.[42] Vaala sai elokuvasta toisen parhaan ohjauksen Jussi-palkintonsa 1947.[43]
Vaalan seuraava Wuolijoki-filmatisointi Jossain on railo (1949) käsitteli osittain samoja teemoja kuin Niskavuori-elokuvat. Muista Wuolijoki-elokuvista poiketen se ei perustunut näytelmään vaan Wuolijoen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Sitä pidetään toteutukseltaan Vaalan heikoimpana Wuolijoki-elokuvana.[36]Jossain on railo on tarina talonpoikaisnaisen ja aatelisherran luvattomasta rakkaudesta. Elokuvatutkija Markku Varjolan mukaan pääosaa näyttelevä Ansa Ikonen on parhaimmillaan, mutta ulkoisista puitteista huolimatta elokuvan sisältö on kuivakka eikä saa juurikaan eloa.[36]
1940-luvun maalaismelodraamat
Koskenlaskijan morsiamen ja Vihreän kullan lisäksi Vaala ohjasi muitakin melodramaattisia maaseutukuvauksia. Välirauhan aikana 1940 valmistui Lauri Haarlan romaaniin pohjaava Jumalan myrsky. Melodraama rakentuu ihmisen ja luonnon vastaavuuksille sekä kulttuuriristiriidoille. Niin Turo Karton käsikirjoituksessa kuin Vaalan ohjauksessa on nähty voimakkaan dramaattista latausta ja jopa veren kiihkoa. Antreas ja syntinen Jolanda (1941) puolestaan käsitteli sokeutta melodraaman aiheena. Syntymästään sokea miespäähenkilö rakastuu kevytkenkäiseen naiseen, mutta tajuaa tämän kavaluuden vasta saatuaan näkönsä takaisin. Lopussa hän aavistelee uutta onneaan puhdassydämisen tytön kanssa. Vaalan ilmaisu vältti ylenmääräistä melodramaattisuutta, ja elokuva on yleisvireeltään jopa sadunomainen.[44]
Vaala ohjasi jatkosodan aikana etupäässä komedioita, joilla oli tarkoituksellisen keventävä vaikutus sota-ajan ankeudessa eläneelle yleisölle. Ainoa poikkeus oli ihmissuhdedraama Keinumorsian (1943), jonka teemat ovat hyvin samanlaiset kuin Jumalan myrskyssä. Kauniista luontokuvista huolimatta elokuva oli lopputulokseltaan varsin ohut ja sovinnainen. Edvin Laine sai kuitenkin kiitosta isännän roolinsa syvästä karakterisoinnista.[36]
Vaala käsitteli melodraamoissaan kärjekkäätkin asetelmat hillitysti, enemmän realismin kuin melodraaman tyylilajissa. Kun Teuvo Tulion sodanjälkeiset melodraamat kärjistyivät lähes poikkeuksetta tragediaan tai tuhoon, Vaalan lähestymistapa oli romanttisempi. Hän lievitti melodramaattisia aineksia koomisilla episodeilla ja lyyrisillä luontokuvilla. Lähes kaikki Vaalan elokuvat melodraamoja myöten myös päättyvät sovintoon ja onneen. Henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisia, vaan heidät on nähty vivahteikkaassa valossa. Muuten Vaalan melodraamat noudattavat perinteistä mallia: taistelua patriarkaatin sisällä sekä naisen roolin, kahlitun seksuaalisuuden ja yhteiskunnallisen hierarkian rajojen ylittämistä.[45]
Sota-ajan dokumentit ja komediat
Uutiskatsauksien koostaja
Talvisodan aikana Vaala työsti fiktioelokuvien lisäksi lyhyitä propagandadokumentteja. Ennen jatkosotaa tehdyssä kutsuntojen ensitarkastuksessa 31-vuotias Vaala todettiin kenttäkelpoiseksi. Hänen rintamapalveluksensa kuitenkin peruttiin, joten hän työskenteli jatkosodassa Päämajan Kuvaosastolla ja kokosi uutiskatsauksia. Sodan jälkeen Vaala sai kiitokseksi talvisodan muistomitalin, vaikka ei ollut käynyt armeijaa ja oleskeli Suomessa Nansen-passin turvin. Vaalalle myönnettiin Suomen kansalaisuus 11. marraskuuta 1940. Hänet palkittiin myös Vapauden mitalilla vuonna 1943.[20][46] Vaala ei myöhemmin käsitellyt näytelmäelokuvissaan sotaa ja harvoin edes sivusi sitä.[47]
Suomi-Filmi tuotti vuosina 1941–1946 viisi komediaa, joiden yhdistävinä tekijöinä olivat Vaala, näyttelijä-käsikirjoittaja Lea Joutseno sekä kirjailija Kersti Bergroth. Kolmikon ensimmäinen yhteistyö oli Morsian yllättää (1941). Sitä seurasi neljän vauhdikkaan komedian rypäs: Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944), Vuokrasulhanen (1945) ja Viikon tyttö (1946) olivat kaikki yleisömenestyksiä. Elokuvien päänaisnäyttelijänä on Joutseno, joka esittää sanavalmista modernia tahtonaista. Vaala löysi alun perin Suomi-Filmissä kääntäjänä työskennelleen Joutsenon sivurooliin Juurakon Huldaan 1937. Käsikirjoittajana toimi Vaalan ja Joutsenon lisäksi Bergroth, joka käytti tässä yhteydessä nimimerkkiään Tet.[48] Vaala palkittiin Dynamiittityttö-elokuvan ansiosta parhaan ohjauksen Jussilla vuonna 1945.[43] Aikanaan Viikon tyttö -elokuva täytti yleisön toiveen, kun Joutseno ja Tauno Palo nähtiin ensimmäistä kertaa tähtiparina.[49]
Tämä sarja oli jatkoa Vaalan 1930-luvun moderneille komedioille, joita edustivat Kaikki rakastavat (1935), Juurakon Hulda (1937), Rikas tyttö (1939) sekä ”Valtos-filmit” Vaimoke (1936) ja Mieheke (1936).[48] Elokuvissa korostui urbaani ympäristö ja naisen yhteiskunnallisen aseman muuttuminen. Elokuvien juonet rakentuvat soidinmenorituaalille, jossa etsitään aviopuolisoa yritysten ja erehdysten kautta. Myöhempi naistutkimus on huomannut elokuvissa perinteisen patriarkaatin yhteiskunnan kyseenalaistamista ja rajojen koettamista. Pääroolissa on ”uusi nainen”, joka on syntynyt teollistumisen ja kaupungistumisen myötä.[50] Elokuvahistorioitsija Peter von Bagh on arvioinut elokuvat Viikon tyttö ja Morsian yllättää Vaala–Joutseno–Bergroth-sarjan parhaiksi.[49]
Jatkosodan aikana Vaala ohjasi myös kaksi uutta Hilja Valtosen aiheeseen perustuvaa komediaa pääosassa Lea Joutseno. Varaventtiiliä (1942) ja Neiti Tuittupäätä (1943) on pidetty kokonaistoteutukseltaan melko laimeana. Niissät toistuvat myös Vaalan elokuvien hallitsevat aiheet: väärinkäsitykset ja epäsovinnaiset naispäähenkilöt. Valtosen ideoimat naistyypit ajavat itsemääräämisoikeuttaan ja ottavat haluamansa miehen vasta, kun tämä on osoittautunut heidän arvoisekseen. Vaimokkeen tavoin myös Varaventtiilissä päähenkilö taistelee sukupuolisen tasa-arvon ja itsenäisyyden puolesta komediallisessa rekisterissä. Neiti Tuittupäässä tämä teema hämärtyy alun jälkeen ja jää melko konservatiiviselle tasolle.[51]
Sota-ajan Vaala-Joutseno-Tet-komedioista Dynamiittityttö menestyi parhaiten, ja sen parhaana antina on yleisesti pidetty Joutsenon roolisuoritusta. Siinä nainen kapinoi porvarillista elämänjärjestystä vastaan ihailemalla murtovarkaita ja joutumalla vahingossa mukaan heidän toimintaansa. Tositarkoituksella-elokuvassa yläluokkainen naishahmo sijoitetaan tälle mahdollisimman outoon ympäristöön: maaseudulle. Vuokrasulhasessa eroamassa olevan nainen laittaa aviomiestään järjestykseen osoittamalla itsenäisyyttään suhteessa elämäänsä ja miehiin. Viikon tytössä ylemmän keskiluokan naisia näytellyt Joutseno siirtyy työläisnaisen rooliin, mikä voidaan nähdä yhteytenä työväenliikkeen vallan kasvuun sodanjälkeisessä Suomessa. Kaikki Vaalan poikkeusoloissa tekemät elokuvat on sijoitettu kuvausaikaansa, mutta sota ei ole niissä esillä.[52]
Sotien jälkeiset menestykset
Linnaisten vihreä kamari
Jatkosodan jälkeen Vaala ohjasi Sakari Topeliuksen vanhaan sukukartanomiljööseen sijoittuvaan romaaniin perustuvan elokuvan Linnaisten vihreä kamari (1945), joka kuvaa 1840-lukua. Vaala ohjasi uransa aikana vain muutamia historialliseen aikaan sijoittuvia elokuvia, joista toinen tunnettu on Sysmäläinen (1938).[53] Pääosassa ei ole niinkään historiallinen aikakausi, vaan elokuvassa on enemmänkin moderni yleistunnelma. Vaalalle tyypillisesti elokuvassa on minuuttien ajanjaksoja, joissa on vain näyttelijä, valojen ja äänien efektit sekä yksinäisyys.[54]Goottilaista kauhuromantiikkaa ja huumoria sisältävä elokuvasovitus on varsin uskollinen alkuperäistekstille ja samalla harvinaislaatuinen näyte suomalaisesta kauhuelokuvasta.[55]
Linnaisten vihreän kamarin kuvaukset keskeytyivät Helsingin suurpommituksiin talvella 1944 ja saatiin valmiiksi vasta vuoden lopulla. Elokuva kiehtoi yleisöä ja kriitikoita. Se oli vuoden 1945 ylivoimaisesti katsotuin suomalainen elokuva ja voitti peräti neljä Jussi-palkintoa. Vaala sai parhaan ohjauksen palkinnon, jonka yhteydessä mainittiin myös hänen vuoden 1944 jännityskomediansa Dynamiittityttö.[55]
Yhdeksi Vaalan parhaista elokuvista on monessa yhteydessä mainittu Ihmiset suviyössä (1948), joka on hänen sovituksensa F. E. Sillanpään samannimisestä romaanista. Se on tarina yhdestä juhannusyöstä, jolloin monen ihmisen kohtalot nivoutuvat yhteen. Tarinassa on sillanpääläiseen tapaan läsnä niin kuolema kuin syntymäkin. Vaikka elokuvassa on useita henkilöitä, sen varsinaisessa pääosassa on suomalainen kesäyö. Elokuva sai aikanaan kiittävät arviot muttei menestynyt kaupallisesti, minkä jälkeen yhtiö ei ollut enää innostunut tekemään elokuvia Sillanpään aiheista.[56]
Elokuva on kuuluisa erityisesti Vaalan luottokuvaajan Eino Heinon kameratyöstä. Hän onnistui tallentamaan öisen kesämaiseman pehmeät sävyt. Aivan kuten alkuperäisromaanissa, myös elokuvassa luonnolla ja varsinkin vuorokaudenajan etenemisellä on tarkka funktionsa tarinan dramaturgiassa. Elokuvan eräänlainen keskushenkilö on Martti Katajiston esittämä Nokia, joka on muita henkilöitä selvästi tasapainottomampi hahmo. Elokuva noudattaa pääpiirteissään romaanin tapahtumakulkuja ja dialogia. Tosin elokuva etenee kronologisesti, kun vastaavasti romaanissa on käytetty takaumia.[57] Vaala sai elokuvasta kolmannen Jussinsa, tällä kertaa parhaasta käsikirjoituksesta yhdessä Lea Joutsenon kanssa. Vaalan ja Joutsenon yhteistyö elokuvan parissa päättyi Ihmiset suviyössä -elokuvaan, mutta heidän ystävyytensä säilyi kuolemaan saakka.[43]
Wuolijoki-filmatisointien ohella Vaalan merkittävimpiä elokuvasovituksia ovat Mika Waltarin näytelmiin perustuvat kolme elokuvaa. Gabriel, tule takaisin (1951) on sydämetön komedia, jossa Tarmo Manni näyttelee auervaaralaista huijaria. Vaalan ohjaamaa, käsikirjoittamaa ja leikkaamaa elokuvasovitusta arvostetaan suomalaisen elokuvan henkevimpänä ja purevimpana komediana. Manni näyttelee vaativaa roolia miehenä, joka rakkautta teeskennellen vie lemmenkipeiden vanhojenpiikojen säästöt. Keskeisissä naisrooleissa ovat Salli Karuna ja Emma Väänänen, jotka palkittiin rooleistaan Jussi-patsailla, kuten myös lavastaja Tapio Vilpponen.[58]
Omena putoaa... (1952) on veijarikomedia, jonka Waltari käsikirjoitti uudelleen omasta näytelmästään. Se kuvaa kokonaista huijariperhettä ja naispäähenkilö on huijari, mutta pohjimmiltaan lämminsydäminen. Kertoman mukaan Orko ei ollut kovin innostunut alamaailma-aiheesta ja slummimiljööstä, mutta Vaala sai tahtonsa läpi ja elokuva oli menestys.[59]
Huhtikuu tulee -elokuvan (1953) teemana on perheen naisen oikeudet miehen tyranniaa vastaan. Elokuva noudattaa kuitenkin sovinnaisen komedian tyylilajia. Vaala teki käsikirjoitukset myös Waltarin teoksista Ihmeellinen Joosef ja Kultakutri, mutta ne jäivät kuvaamatta suomalaisen elokuvateollisuuden kriisin myötä.[60]
Vaalan uran myöhäistuotanto oli taiteelliselta kannalta laskevaa, ja vuonna 1949 ilmestyi hänen uransa pohjanoteerauksena pidetty Sinut minä tahdon. Vuoden 1952 jälkeen Vaala ei kyennyt enää ohjaamaan yleisesti tunnustettuja klassikoita.[61] Laskukauteen vaikutti osaltaan suomalaisen elokuvan kaupallinen ja taiteellinen kriisi 1950-luvun lopulla. Tuottajat yrittivät vastata ongelmiin lämmittämällä uudelleen vanhoja aiheita, mikä ei tarjonnut parhaita edellytyksiä uusien katsojasukupolvien tavoittamiselle. Myös Vaala ohjasi uudestaan 1930-luvun menestyselokuviaan, kuten Niskavuoren naiset (1938, 1958) sekä Miehekkeen (1936) uudelleen sovitettuna nimellä Minä ja mieheni morsian (1955). Lisäksi Vaala sovitti uudet versiot elokuvista Siltalan pehtoori (1953) ja Nummisuutarit (1957). Toisaalta Markku Varjola on katsonut uudenlaiset vakavat, draamalliset komediat Huhtikuu tulee (1953) ja Yhteinen vaimomme (1956) älykkyydessään ja kypsyydessään varsin onnistuneiksi. Varjola on arvioinut myös farssin Minäkö isä! (1954) riemukkaan toimivaksi kreisikomediaksi.[62]
Värielokuvat
Vuonna 1956 Suomen Filmiteollisuus oli tuottanut ensimmäisen suomalaisen täyspitkän värielokuvan ohjaajanaan maisteri Toivo Särkkä. Suomi-Filmin Risto Orko ei halunnut jäädä tästä jälkeen vaan suunnitteli yhtiölle oman värielokuvan. Tuloksena oli Nummisuutarit (1957), joka oli Aleksis Kivensamannimisen näytelmän kolmas elokuvasovitus.[63] Ohjaajana toimi yhtiön pääohjaaja Vaala. Elokuva kuvattiin sovcolor-tekniikalla, ja teknisenä neuvonantajana toimi moskovalainen värifilmiasiantuntija.[46]
Nuoren, vasta teatterikoulusta valmistuneen Martti Kuninkaan roolityö Nummisuutarien Eskona vakuutti Vaalan, joka otti tämän pääosaan seuraavaankin elokuvaansa Nuoreen mylläriin (1958). Se oli sovitus Maiju Lassilan samannimisestä kansannäytelmästä.[64] Lehdistöarvioiden mukaan edeltäjänsä tavoin tätäkään värielokuvaa ei katsottu kuuluvaksi Vaalan parhaimmistoon, vaikka se oli ensi-iltavuotensa katsotuimpia. Jörn Donner kuitenkin antoi Vaalalle tunnustusta ”kadonneen aikakauden haikeuden kuvaajana”, suomalaisen maiseman ylistäjänä.[65][66]
Miltei vuosi Nuoren myllärin jälkeen ensi-iltansa sai Niskavuoren naiset (1958). Se oli Vaalan väreissä tekemä uusintaversio samaisesta Wuolijoen näytelmästä, jonka hän oli filmannut 20 vuotta aikaisemmin. Elokuva sai aikalaisarvioissa tyrmäävän vastaanoton. Myöhemmin Niskavuoren naiset on arvioitu mainettaan paremmaksi, vaikka Markku Varjolan mielestä amatöörinäyttelijä Erkki Viljos ei yltänytkään Tauno Palon tasolle. Varjola on nähnyt elokuvan dramaturgisesti toimivana, kuvien rakentelultaan täsmällisenä ja ekonomisena teoksena.[67][68]
Kolmen klassikkofilmatisoinnin lisäksi Vaala osallistui 1950-luvun lopulla alkaneeseen iskelmäelokuvien buumiin ja ohjasi musikaalin Nuoruus vauhdissa (1961). Aikalaisarviot olivat pääasiassa tylyjä, eniten kiitosta sai onnistunut värikuvaus.[69] Vaala oli uransa lopulla ensimmäinen ja pitkään myös ainoa värielokuvaan erikoistunut suomalaisohjaaja. Hän ohjasi yhteensä neljä värifilmiä – aikana jolloin ne tekivät vasta tuloaan Suomeen.[67]
Viimeinen elokuva
Vaalan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäi Totuus on armoton (1963), joka on kunniallinen ja nykyaikainen draama. Se on tarina kahdesta lakimiehestä, joista toinen on katkera toisen menestyksestä. Totuus on armoton oli toinen Mauri Sariolan romaaniin perustuva elokuva. Ensimmäinen oli ollut Yrjö Nortan ohjaama Kolmas laukaus (1959). Suomen elokuva-ala kärsi 1960-luvulla suurista rakennemuutoksista.[47] Vuonna 1962 elokuvien katsojamäärät olivat pudonneet yli 29 prosenttia aiempiin vuosiin verrattuna. Osasyinä tähän olivat television yleistyminen sekä Suomen näyttelijäliiton vuonna 1963 aloittama pitkäaikainen näyttelijälakko.[70] Samaan aikaan elokuva-alalla alkoi uusi aalto, kun nuorempi sukupolvi löi läpi itsenäisillä tuotannoillaan.[47]
Vuonna 1963 Vaala siirrettiin pääohjaajan tehtävästä Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolle. Tuolloin 53-vuotiaalla Vaalalla oli työn alla kahden pitkän komedian käsikirjoitusvaihe. Hänen ansioitaan kansallisten laatufilmien pitkäaikaisena ohjaajana arvostettiin, mutta studioelokuvien aika oli ohitse.[70] Toisaalta siirtyminen lyhytelokuvien pariin ei merkinnyt hyppyä tuntemattomaan, sillä Vaala oli ehtinyt tehdä tilauselokuvia jo vuodesta 1959. Vaalan siirto ajoittui samaan ajankohtaan kuin myös Suomi-Filmin tuotanto painottui pysyvästi tilauselokuvien tekoon.[71] Lyhytelokuvia Vaala ohjasi 15 vuoden mittaan nelisenkymmentä. Tilaajina toimivat julkiset tahot ja yritykset, ja niissä oli omat rajoituksensa, eikä Vaala ohjannut niin sanottuja vapaita lyhytelokuvia.[47]
Työskentelytapa ja näkemykset
Näyttelijöitä ohjatessaan Vaala niin sanotusti teki kohtauksen eteen, eli näytti itse yksityiskohtaisesti, mitä halusi näyttelijöiden tekevän. Sisäänotossa hän eli ja elehti ohjaajantuolillaan koko ajan kohtauksen mukana. Vaalalla oli omien sanojensa mukaan aiemmin tapana määrätä näyttelijän jokainen liike, mutta vuosien varrella antoi heidän tuntea vapaammin oma roolihahmonsa eikä olla vain ohjaajan nukke. Vaala valitsi elokuviinsa mielellään uusia kasvoja ja myös ammattinäyttelijöitä, kunhan he eivät olleet ”teatterin pilaamia”. Hän koki raskaiden näyttämömaneerien toimivan huonosti valkokankaalla ja korosti sen sijaan aitoutta ja läsnäoloa.[72][35]
Käsikirjoitukset Vaala pyrki valitsemaan yleisön mielenkiintoa silmällä pitäen ja näki niiden suhteen paljon vaivaa. Aiheet tulivat useimmiten tuottajalta, mutta kaikki Vaalan sota-ajan komediat syntyivät hänen omista ideoistaan. Vaala kirjoitti paljon itse mutta antoi dialogin yleensä käsikirjoituskumppaniensa tehtäväksi. Vaalan käsikirjoittajia tai yhteistyökumppaneita käsikirjoitusten laatimisessa olivat muiden muassa Kersti Bergroth, Tauno Tattari, Usko Kemppi, Martti Larni, Turo Kartto sekä Lea Joutseno. Vaala osallistui käsikirjoitusten tekemiseen itse alusta alkaen ja vei teknisiä ratkaisuja jo kirjoitusvaiheessa niin pitkälle kuin mahdollista. Vastoin yleistä tapaa Vaala piti käsikirjoituksissaan repliikit vasemmalla ja kuvaselostukset oikealla puolella.[73][35]
Vaala itse leikkasi joko yksin tai toisen leikkaajan kanssa kaikki elokuvansa. Kuvauspaikalla ei juurikaan improvisoitu, ja valmiiksi harjoitellun kohtauksen Vaala leikkasi mielessään jo sisäänotossa. Vaalalla oli selvä sääntö siitä, että näyttelijät eivät saa nähdä päivän otoksia, etteivät alkaisi muutella itseään. Hekin näkivät työn tulokset vasta ensi-illassa.[74] 1930-luvulla filmattiin kirkkaiden ja näölle vaarallisten hiililamppujen valossa, minkä vuoksi kuvauspaikalla oli kuuma. Vaala käytti studiossa mustia hitsaajanlaseja suojatakseen silmiään, mutta kärsi tästä huolimatta ajoittain päänsäryistä, ja kerran hän sokeutui useiksi päiviksi. Myöhemmin filmin valoherkkyys parani, jolloin suuria valomääriä ei enää tarvittu.[75]
Vaala oli työssään rauhallinen eikä hermoillut tai kiroillut. Hän kohteli henkilökuntaansa kunnioittavasti ja sai toisinaan kestittyä heitä ruualla, mikä oli säännöstelyn aikana vain kortilla. Vaalaa on luonnehdittu ”turvalliseksi” ohjaajaksi: näyttelijät tiesivät, mitä heiltä odotettiin, ja odotukset pysyivät elokuvasta toiseen samoina.[74]
Haastattelussa 1960-luvulla Vaala kertoi alkuun suhtautuneensa kielteisesti ääneen, joka uutuutena mullisti elokuva-alan 1930-luvun taitteessa. Ääni oli jatkuvasti epätahdissa kuvan kanssa ja kesti kauan ennen kuin sen oppi hallitsemaan. Myöhemmin Vaala oli yhtä epäluuloinen värin suhteen, mutta lopulta ymmärsi sen tuomat mahdollisuudet. Uransa lopulla Vaala ei voinut enää kuvitella tekevänsä mustavalkoelokuvaa, joka oli hänen mielestään ”kuivaa katsottavaa”. Hän piti elokuvaa ylipäänsä enemmän ajanvietteenä kuin taiteena, ja oli tätä mieltä myös teatterista.[35]
Vaala piti vuoden 1946 Loviisaa yhtenä parhaista elokuvistaan. Sota-ajan komedia Tositarkoituksella (1943) ja jälkikäteen klassikoksi nostettu Ihmiset suviyössä (1948) kuuluivat niin ikään Vaalan omiin suosikkeihin. Sen sijaan Kaikki rakastavat (1935) oli Vaalan mukaan ”pannukakku” – tuotanto käynnistyi liian myöhään, ja kesäiset kohtaukset oli kuvattava myöhäissyksyn viileissä säissä. Myös Jumalan myrsky oli yksi omista elokuvista, josta Vaala ei erityisemmin pitänyt. Hän ohjasikin mieluiten komedioita ja ihaili erityisesti Ernst Lubitschia klassisen elokuvakomedian mestarina.[35]
Vaalan näyttelijät
Yhdysvaltalaisia elokuvia markkinoitiin filmitähdillä, ja elokuvan kulta-ajan alkaessa 1930-luvun puolivälissä alettiin Suomessakin rakentaa tietoisesti tähtikulttia. Valentin Vaala tunnettiin ohjaajana joka ”keksi” filmitähtiä. Hän ei valinnut heitä mahdollisten näyttelijänkykyjen vuoksi, vaan etsi jatkuvasti uusia henkilöitä, joilla oli ulkoisen olemuksensa perusteella ainesta elokuvatähdiksi. Ohjaustyön ohessa Vaala koulutti näyttelijöitään aitouteen ja läsnäoloon kameran edessä.[76]
Vaala toi elokuviin suuren osan 1930- ja 1940-lukujen suomalaisista tähdistä. Hänen löytöjään olivat muun muassa seuraavat filmitähdet:[72]
Tauno Palo oli yksi Vaalan vakiotähdistä 1930-luvulla ja näytteli kaikkiaan kymmenesti hänen ohjauksessaan. Vaalan elämäkerturien näkemyksen mukaan hän ohjasi Paloa useammassa tämän parhaista osasuorituksista kuin kukaan muu.[77]Irma Seikkula oli puolestaan esiintynyt vain yhdessä elokuvassa ennen kuin Vaala kiinnitti hänet Juurakon Huldan pääosaan, joka nosti hänet suuren yleisön tietoisuuteen. Myös esimerkiksi Emma Väänänen ja Kirsti Hurme olivat Vaalan luottotähtiä 1940-luvulla, vaikka olivatkin esiintyneet jo aiemmin muiden ohjaajien elokuvissa.[72]
Yksityiselämä
Seksuaaliselta suuntautumiseltaan Vaala oli homoseksuaali, mutta se ei ollut ulospäin kovinkaan näkyvää. Hänen suhteistaan ei ole tarkempaa tietoa. Vaalan kuvaussihteerit olivat alalla totutusta poiketen aina miespuolisia. Viimeisinä vuosinaan hänen talouttaan hoiti nuori miespuolinen palvelija Kaitsu.[73]
Vaala pysyi helsinkiläisenä koko elämänsä ajan. Hän asui vuosikymmeniä Uudenmaankatu 13:ssa, jonka samaan kiinteistöön vuonna 1952 muutti myös Suomi-Filmin laboratorio ja lyhytkuvaosasto. 1970-luvun puolimaissa Vaala muutti Ullanlinnaan Neitsytpolulle. Hän jakoi asunnon aina sisarensa Tatjanan eli Tanjan kanssa.[73]
Vaala oli humanisti ja lämmin ihminen ja istui mielellään keskipisteenä tähtiensä ympäröimänä,[61] vaikkakin valikoi vapaa-ajan seuransa.[78] Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat muun muassa näyttelijät Kirsti Hurme ja Rakel Linnanheimo sekä elokuvakriitikot Hans Kutter ja Paula Talaskivi. Vaala vietti ystävineen usein iltaa ravintola Klaus Kurjessa tai Bulevardiassa. Hän oli ketjupolttaja, piti slaavilaisesta ruuasta ja myöhempinä vuosina hänen mielijuomansa oli punaviini, johon lisättiin sokeria.[73]
Päinvastoin kuin esimerkiksi vanha kollegansa Teuvo Tulio, Vaala esiintyi aina mielellään julkisuudessa ja antoi vielä 1970-luvullakin haastatteluita. Tosin haastatteluissaan hän ei nostanut esille pitkäaikaisen luottokuvaajansa Eino Heinon roolia, mikä pahoitti tämän mielen.[73]
Viimeiset vuodet
Vaalan työsuhde päättyi 65 vuoden iässä lokakuussa 1974. Samana vuonna hänelle myönnettiin taiteilijaeläke. Vaala kuoli sairauskohtaukseen kotonaan marraskuussa 1976. Ruumiinsiunaus pidettiin Helsingin ortodoksisen hautausmaan kappelissa. Saattojoukko oli pieni: mukana oli Vaalan sisaren lisäksi joitakin lähimpiä ystäviä, muiden muassa Teuvo Tulio, Linnanheimon siskokset ja Kirsti Hurme. Myös Vaalan pitkäaikainen työnantaja Risto Orko oli paikalla.[79] Vaala on haudattu samaisen hautausmaan kortteliin numero 35.[80]
Merkitys elokuva-alalle
Vaala teki ohjaajana yhden laadultaan, pituudeltaan ja suosioltaan merkittävimmistä urista suomalaisessa elokuvassa. Hän ohjasi lähes kaikkia mahdollisia lajeja komedioista psykologisiin draamoihin.[81] Vaala nautti niin aikalaisten kuin jälkipolvenkin silmissä arvostusta, joskin ajoittain hieman varautunutta. Hänen elokuvansa saivat aikanaan lähes poikkeuksetta vähintään kohtuullisen vastaanoton, vaikkakin alimmillaan arvostus oli viimeisten näytelmäelokuvien aikana.[82] Menestys takasi Vaalalle kohtuullisen toimintavapauden ja vakaan kuukausittaisen toimeentulon.[83] Aikanaan Vaalan asema oli siitä poikkeuksellinen, että hän oli niin elokuva-arvostelijoiden, katsojien kuin oman työnantajansakin suosiossa.[82]
Vaala teki kaikkiaan 44 fiktiivistä elokuvaa, pari pitkää dokumenttikompilaatiota ja suuren määrän lyhytelokuvia. Vaalalle laatu korvasi määrän; hän ei pyrkinyt työssään nopeuteen tai aikataulujen kirimiseen. Hän edusti 1930-luvun uutta modernia ja urbaania sukupolvea. Vaala käsitteli elokuvissaan sekä universaaleja että perinteisempiä aiheita, kuvasi kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä ja liikkui mitä erilaisimmissa ympäristöissä. Hän kuvasi mielellään nykypäivää muttei vierastanut historiallisiakaan aiheita. Useimmissa Vaalan elokuvista on yhteiskunnallinen ote, ja hänen ohjaustyylinsä keveydessä ja joustavuudessa oli yhteys hänen omaan maailmankuvaansa.[84]
Aikalaisarvioissa korostettiin usein Vaalan kykyä ”kertoa kuvin”; häntä on pidetty tapainkuvaajana, jonka elokuvien toistuvana asetelmana on erilaisten kulttuurien, arvojen ja yhteiskuntaluokkien yhteentörmäys. Vaalan perushenkilö on yleensä ulkopuolinen, epäsovinnainen tai kapinallinen hahmo, joka asettaa yhteisön ja sen arvot kyseenalaisiksi, nousee ympäristöään vastaan ja alkaa muokata elämästään jotain muuta. Moderni nainen ja hänen oikeutensa itsenäisyyteen oli Vaalan tuotannon keskeisiä aiheita. Tällainen hahmo löytyi kaikista Wuolijoki-filmatisoinneista, Vaimokkeesta sekä useista Lea Joutseno-komedioista. Seurapiirit joutuvat näissä elokuvissa piikittelyn kohteeksi, melodraamoissa taas kapina saa joskus tuhoisiakin sävyjä. Onnelliset loppuratkaisut ovat kuitenkin Vaalan elokuvien kulmakivi. Radikaaleimmin ohjaajan elokuvista päättyvät Niskavuoren naiset, Vihreä kulta ja Gabriel, tule takaisin; niissä perinteinen yhteiskuntamoraali kärsii tappion.[85]
Uransa päättyessä Vaala säilyi suuren yleisön tietoisuudessa, kun televisio alkoi esittää hänen elokuviaan. Erityisesti Juurakon Hulda on ollut kansainvälisten elokuvafestivaalien kysytyimpiä teoksia.[83] Jälkipolvet ovat nähneet Vaalan tuotannon eri aikakausina eri tavoilla. Studioelokuvien aikakauden päättyessä 1960-luvulla hänet nähtiin ainoastaan perinteisen maaseudun kuvaajana, mikä johtui elokuvista Niskavuoren naiset, Loviisa ja Ihmiset suviyössä. Myöhemmin tunnistettiin myös hänen monet modernit kaupunkikuvauksensa, kuten Vaalan ja Lea Joutsenon komediat sekä Mieheke ja Juurakon Hulda. Erään määritelmän mukaan kaupunkikuvausta ei olisi tarvinnut keksiä yhä uudelleen, mikäli Vaalan tuotanto olisi säilynyt jälkipolvien muistissa.[82]
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. (Uudistettu laitos teoksesta Suomalaisen elokuvan kultainen kirja, 1992) Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-12705-5
Laine, Kimmo & Lukkarila, Matti & Seitajärvi, Juha (toim.): Valentin Vaala. Helsinki: SKS, 2004. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
Toiviainen, Sakari: Sata vuotta – sata elokuvaa. Helsinki: SKS, 2007. ISBN 978-951-746-912-8
↑Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta, s. 9, 11, 12. Helsinki: Majakka, 2008. ISBN 978-951-9260-88-4
