Anders (Antti) Verner Hackzell (20. syyskuuta1881Mikkeli – 14. tammikuuta1946Helsinki) oli suomalainen kokoomuslainen poliitikko, maaherra, diplomaatti ja työmarkkinajohtaja sekä jatkosodan ajan viimeinen Suomen pääministeri. Koulutukseltaan hän oli filosofian kandidaatti ja lakimies, arvoltaan varatuomari. Hackzell on toistaiseksi Suomen kaikkien aikojen lyhimmän aikaa, 45 päivää, istuneen hallituksen pääministeri.[1]
Antti Hackzellin vanhemmat olivat rehtori Mathias Gustaf Hackzell ja Helena Nathalia (Lilli) Örn. Hän meni naimisiin vuonna 1914 Elsa Julia Wolffin kanssa, jonka isä oli konsulina toiminut teollisuusmies Carl Oskar Eugen Wolff. Heille syntyi neljä lasta: Kristina (s. 1915), Karin Helena (s. 1917), Martin Mathias (s. 1919) ja Eva Maria (s. 1921). Hackzellin sisko Evi oli naimisissa tunnetun sosialidemokraattisen poliitikon Reinhold Sventon kanssa.[2]
Hackzell palasi Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen ja liittyi valkoiseen armeijaan. Suomen sisällissodan aikana vuonna 1918 Hackzell toimi Karjalan rintaman ylipäällikön Aarne Sihvon adjutanttina ja Mikkelin lääninmaaherran apulaisena rintaman takana Viipurin lääniä varten.[3] Sodan päätyttyä Hackzell nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi 1918. Hän luopui tehtävästä loppuvuodesta 1920 tultuaan valituksi yhdeksi Suomen edustajista Tarton rauhan jälkeen muodostettuun suomalais-venäläiseen sekakomiteaan, jonka tehtävänä oli hoitaa rauhansopimuksesta aiheutuneita käytännön järjestelyjä. Hackzell toimi komitean varapuheenjohtajana.[2]
Diplomaattina Moskovassa
Hackzell nimitettiin Suomen asiainhoitajaksi Moskovaan 1922. Samalla hänestä tuli ministeri ja täysivaltainen lähettiläs. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat Hackzellin vuoteen 1927 saakka kestäneellä toimikaudella vaikeat ja molemmat osapuolet suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti. Suhteita rasittivat jo ennestään vuosina 1918–1922 käydyt heimosodat ja helmikuussa 1922 sattunut ns. läskikapina.[2]
Lopulta Hackzellin lähettilään tehtävät Moskovassa päättyivät sosialidemokraattien Väinö Voionmaan noustessa Tannerin hallituksen ulkoasiainministeriksi joulukuussa 1926. Hackzell ei halunnut olla missään tekemisissä ministeri Voionmaan kanssa, sillä Hackzellin mukaan Voionmaa oli ollut sisällissodan aikana laatimassa punakaartin operaatiosuunnitelmia yhdessä kaartin päällikön Ali Aaltosen kanssa. Ulkoministeriön ja Hackzellin välit kiristyivät ja lopulta Hackzell päätyi eroamaan Moskovan lähettilään tehtävistä. Presidentti Relander suunnitteli Hackzellin nimittämistä ulkoasiainministeriön kansliapäälliköksi, mutta seuraavatkaan ulkoministerit eivät kannattaneet nimitystä.[2]
Ulkoasiainministerinä
Pitkäikäisessä Kivimäen hallituksessa Hackzell toimi vuosina 1932–1936 ulkoasiainministerinä yhteensä 1394 päivää.[4] Hackzell pyrki ulkoasiainministerinä lähentämään Suomea puolueettomiin Pohjoismaihin. Eduskunnalle esitettiin joulukuussa 1935 julkilausuma Suomen Pohjoismaisesta suuntauksesta, joka hyväksyttiin eduskunnassa muodollisen yksimielisesti.[2]
Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1932 solmimasta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta maiden välit eivät juuri parantuneet. Ulkoasiainministerinä Hackzell sai kuunnella useasti neuvostohallituksen moitteita muun muassa lehdistön neuvostovastaisuudesta ja Suomen epämääräisistä poliittisista suhteista Saksaan.[2]
Pääministerinä
Hackzell sai tehtäväkseen kesällä 1944 muodostaa hallitus, jonka piti irrottaa Suomi sodasta. Hallitus saatiin muodostettua 8. elokuuta ja se istui 21. syyskuuta asti.[5]NeuvostoliitonTukholman suurlähettilään Aleksandra Kollontain välityksellä hallitus onnistui saamaan neuvotteluyhteyden Moskovaan elokuun lopulla.[2]
Suomi sai Neuvostoliiton asettamat ennakkoehdot 29. elokuuta: suhteet Saksaan oli välittömästi katkaistava, jotta Suomi voisi lähettää rauhanvaltuuskunnan Moskovaan. Hallitus pääministeri Hackzellin johdolla kertoi eduskunnalle suhteiden katkaisusta 2. syyskuuta. Eduskunta antoi päätökselle tukensa ja aselepo astui voimaan muutama päivä myöhemmin.[6] Hackzell perusteli radiopuheessaan ja eduskunnassa tehtyä päätöstä sillä, että Suomen asema oli merkittävästi huonontunut aiemmin keväällä tehtyjen rauhantunnustelujen jälkeen eikä rauhanehtojen helpottumista ollut enää näköpiirissä.[2]
Hackzellin johtama rauhanvaltuuskunta saapui Moskovaan 7. syyskuuta. Valtuuskunta joutui odottamaan neuvottelujen alkua viikon, sillä Iso-Britannia ja Neuvostoliitto eivät olleet täysin yksimielisiä välirauhan ehdoista. Rauhanneuvottelut alkoivat viimein 14. syyskuuta valtuuskunnan tavattua Neuvostoliiton edustajat.[6] Valtuuskunnan puheenjohtajana toiminut pääministeri Hackzell oli saanut juuri ennen tapaamista halvauskohtauksen, josta hän ei enää toipunut työkykyiseksi. Ulkoasiainministeri Carl Enckell matkusti Moskovaan ja vei rauhanneuvottelut päätökseen.[2] Legendan mukaan Hackzellin sairauskohtaus olisi ollut seurausta Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin tylystä käytöksestä neuvottelujen alussa. Hackzell oli kuitenkin ollut hyvin rasittunut jo Moskovaan saapuessaan.[7]Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944.[6]
Työmarkkinajohtajana
Kivimäen hallituksen kaaduttua 1936 Hackzell nimitettiin Suomen työnantajain keskusliiton (STK) toimitusjohtajaksi. Aiemmin hän oli toiminut STK:n varajohtajana 1930–1931. Toimitusjohtajana Hackzell pyrki parantamaan suhteita työntekijäjärjestöihin ja tekemään pesäeroa 1920-luvulla syntyneeseen mielikuvaan STK:sta lakonmurtajajärjestönä. Hackzellilla oli keskeinen osuus työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen sopiessa talvisodan aikana tammikuun kihlauksesta.[2]
STK ja SAK allekirjoittivat 28. huhtikuuta 1944 vuoden kestäneiden neuvottelujen jälkeen yleissopimuksen työehtoja koskevista neuvottelu- ja työtaistelusäännöistä, mikä oli selkeä askel kohti työehtosopimuksia. Pääneuvottelijoina toimivat STK:n toimitusjohtaja Hackzell ja SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori. Neuvotteluja käytiin keskeytyksettä lukuun ottamatta helmikuuta 1944, jolloin sekä Hackzellin että Wuoren kotitalot vaurioituivat Neuvostoliiton pommituksissa. Työehtosopimusneuvottelut alkoivat syksyllä 1944.[8][9]
Linkomiehen hallituksen sosiaaliministeri Aleksi Aaltonen antoi lakiesityksen vapun muuttamisesta yleiseksi vapaapäiväksi maaliskuussa 1944. STK:n toimitusjohtajana toiminut kansanedustaja Hackzell esitti harkittavaksi, että vastaavasti työpäiväksi muutettaisiin joku työviikkoa rikkova juhlapyhä. Hän myös ehdotti mahdollisuutta, että maan vaikean tilanteen vuoksi esimerkiksi vappua ja itsenäisyyspäivää vietettäisiin toistaiseksi vain joka toisena tai kolmantena vuonna. Hackzell ei kuitenkaan tehnyt lakiin muutosesitystä ja ensimmäisen kerran vappua vietettiin lakisääteisenä vapaapäivänä jo samana vuonna.[10]
Hackzell toimi STK:n toimitusjohtajana aina vuoteen 1945 asti,[2] jolloin hänen seuraajakseen valittiin eversti V. A. M. Karikoski.
Teoksia
Santarmipäällikkö Freibergin esitys Suomen asevelvollisuuden lakkauttamisesta. Helsinki 1933
Sotien probleemi: Esitelmä Suomalaisessa Klubissa 13.1.1939. Suomalainen Klubi, Helsinki 1940
Huru mycket har kriget kostat finland? Referat över föredrag vid ordinarie sammanträdet den 3 november 1942. Stockholms köpmansklubb, Stockholm 1942
Häikiö, Martti: Hackzell: Karhunkaatajasta rauhantekijäksi. Jyväskylä: Docendo, 2020. ISBN 978-952-291-822-2
Uola, Mikko: ”Hackzell, Antti (1881–1946)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 454–458. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4Teoksen verkkoversio.
,_ministeri_Paloheimo_(kesk)_ja_ministeri_Kalliokoski_(oik.)_6.9.1944_Helsingiss%C3%A4.jpg)
