Martti Miettunen

Martti Miettunen
	; Miettunen vuonna 1973
Suomen pääministeri
	Miettusen I hallitus; 14.7.1961–13.4.1962; Miettusen II hallitus; 30.11.1975–29.9.1976; Miettusen III hallitus; 29.9.1976–15.5.1977
Edeltäjä	V. J. Sukselainen; Keijo Liinamaa
Seuraaja	Ahti Karjalainen; Kalevi Sorsa
Suomen maatalousministeri
	Kekkosen II hallitus; 17.1.1951–19.9.1951; Kekkosen III hallitus; 20.9.1951–8.7.1953; Kekkosen IV hallitus; 9.7.1953–16.11.1953; Fagerholmin II hallitus; 3.3.1956–26.5.1957; Sukselaisen I hallitus; 27.5.1957–1.7.1957; Fagerholmin III hallitus; 29.8.1958–13.11.1958; Koiviston I hallitus; 22.3.1968–13.5.1970
Edeltäjä	Taavi Vilhula; Viljami Kalliokoski; Pauli Lehtosalo; Nestor Kaasalainen
Seuraaja	Kalle Jutila; Kustaa Eskola; Urho Kähönen; Nils Westermarck
Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
	Kekkosen I hallitus; 17.3.1950–17.1.1951; Törngrenin hallitus; 5.5.1954–20.10.1954; Kekkosen V hallitus; 20.10.1954–3.3.1956
Edeltäjä	Onni Peltonen; Ralph Erik Serlachius
Seuraaja	Onni Peltonen; Eino Palovesi
Suomen valtiovarainministeri
	Sukselaisen I hallitus; 2.7.1957–29.11.1957
Edeltäjä	Nils Meinander
Seuraaja	Lauri Hietanen
Kansanedustaja
	6.4.1945–21.11.1958
Henkilötiedot
Syntynyt	17. huhtikuuta 1907; Simo
Kuollut	19. tammikuuta 2002 (94 vuotta); Kauniainen
Arvonimi	valtioneuvos (1977)
Puoliso	(Hilda) Kaarina Kantola; Alli Salovaara
Tiedot
Puolue	Suomen Keskusta
	[ Muokkaa Wikidatassa ]
	Infobox OK

Martti Juhani Miettunen (17. huhtikuuta 1907 Simo – 19. tammikuuta 2002 Kauniainen) oli suomalainen poliitikko ja virkamies joka toimi Suomen kolminkertaisena pääministerinä sekä Lapin läänin maaherrana. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen myönsi Miettuselle valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1977.^[13]

Elämäkerta

Martti Juhani Miettunen syntyi vuonna 1907 Simossa pientilallisen poikana. Hän valmistui agrologiksi Mustialan maatalousopistosta vuonna 1932 ja työskenteli ennen poliittista uraansa pienviljelijänä sekä maanviljelysneuvojana. Vuosina 1938–1941 ja 1944–1945 hän toimi Maalaisliiton Lapin läänin piirisihteerinä.^[13]

Miettunen palveli jatkosodassa Lapin rintamalla. Sotilasarvoltaan hän oli ylivääpeli.^[14]

Ministerinä

Miettunen valittiin kansanedustajaksi ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa vuonna 1945 Maalaisliiton listoilta. Hän nousi nopeasti merkittäviin asemiin puolueessaan. Vuosina 1946–1950 Miettunen toimi Maalaisliiton puoluesihteerinä. 1950-luvulla hän oli ministerinä lähes kaikissa hallituksissa: kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä 1950–1951 ja 1954–1956, maatalousministerinä 1951–1953, 1956–1957 ja 1958–1959, sekä valtiovarainministerinä 1957.^[15] Miettunen oli ministerinä kaikissa Urho Kekkosen viidessä hallituksessa, ja hän nousikin yhdeksi Kekkosen lähimmistä miehistä.^[16]

Kansanedustajuuden ja päivänpolitiikan Miettunen jätti, kun hänet nimitettiin kotilääninsä Lapin maaherraksi vuonna 1958. Maaherran virasta Miettunen jäi eläkkeelle vuonna 1973.^[16] Presidentti Kekkonen kuitenkin kutsui luottomiehensä Miettusen kolmesti Lapista takaisin Helsinkiin, kun hän tarvitsi miestä tärkeälle poliittiselle paikalle.

Maaherra ja Kekkosen luottomies

Ensimmäisen kerran Miettunen nimitettiin maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen pääministeriksi 1961. Miettusen lyhytikäinen I hallitus oli väliaikaisratkaisu tilanteessa, jossa enemmistöhallituksen muodostaminen oli poliittisten riitojen vuoksi mahdotonta. Hallitus muistetaan lähinnä siitä, että sen pääministeri toimi presidentin sijaisena tämän kuuluisan Yhdysvaltain-matkan aikana 1961 ja joutui vastaanottamaan noottikriisin aloittaneen Neuvostoliiton nootin. Maaherran tehtäviin Miettunen palasi vuonna 1962.

Miettunen kutsuttiin toisen kerran Mauno Koiviston hallituksen maatalousministeriksi vuonna 1968. Suomi kärsi pahasta maatalouden ylituotantokriisistä, ja presidentti Kekkonen halusi maatalousministeriksi päivänpolitiikan ulkopuolisen henkilön, joka voisi tehdä radikaaleja ratkaisuja pelkäämättä suosionsa menetystä. Miettunen esitteli ns. pakettipeltolain, jolla maanviljelijöille maksettiin korvauksia siitä, että he jättävät peltonsa viljelemättä. Laki aiheuttikin paljon pahaa verta viljelijäväestön keskuudessa, mutta Miettunen saattoi palata 1970 jälleen Lappiin hallituksen hajottua.

Miettusen hätätilahallitus

Kolmannen kerran Kekkonen kutsui 1975 jo eläkkeellä olleen Miettusen hallituksenmuodostajaksi. Taloudellinen taantuma ja 60 000 työtöntä vaativat presidentin mielestä "hätätilahallituksen" muodostamista.^[16] Tämä Maalaisliiton, SDP:n ja SKDL:n varaan koottu Miettusen II hallitus hajosi jo seuraavana vuonna vasemmiston riitoihin, mutta Miettunen johti seuraavaa, keskustalaista vähemmistöhallitusta, vielä vuoteen 1977. Hallitukset saivat aikaan joitakin uudistuksia, muun muassa Miettusen välityksellä syntyneen TUPO-ratkaisun 1976, mutta epäonnistuivat suurelta osin työttömyyden hoitamisessa^lähde?.

Valtioneuvos

Vuonna 1977 Miettunen jäi lopullisesti eläkkeelle politiikasta, ja presidentti Kekkonen antoi hänelle valtioneuvoksen arvonimen. Vuoden 1982 presidentinvaaleissa hän tuki Ahti Karjalaista Kekkosen seuraajaksi,^[16] mutta eli muuten julkisuuden ulottumattomissa. Vuonna 1981 ilmestyneessä Tamminiemen pesänjakajat -kohukirjassa Miettunen nimettiin mahdolliseksi ylimenokauden presidentiksi siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että Keskustapuolue olisi hajonnut kahtia Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen kannattajien riidan vuoksi.^[17]

Martti Miettunen kuoli Kauniaisissa Kaunialan sotavammasairaalassa 94 vuoden iässä lauantaina 19. tammikuuta 2002.^[16] Hänet on haudattu Simon kirkon tapulin viereen. Miettunen on kaikkein vanhimmaksi elänyt Suomen pääministeri. Ministerinä Miettunen toimi yhteensä 4 316 päivää,^[15] mikä on yhdeksänneksi eniten Suomen poliittisessa historiassa.

Yksityiselämä

Miettunen oli naimisissa Hilda Kaarina Kantolan kanssa 1934–1961 ja Alli Henriikka Salovaaran kanssa vuodesta 1962.^[14]

Miettunen varttui lestadiolaisessa kodissa ja osallistui poliittisen toimintansa ohella jonkin verran vanhoillislestadiolaisten toimintaan, muun muassa Lestadiolaisten Ylioppilaskodin kannatusyhdistyksen johtokunnassa. Hän irtautui vanhoillislestadiolaisuudesta 1960-luvun alussa, mutta palasi takaisin liikkeeseen 1995.^[18]

Miettunen oli vapaamuurari.^[19]

Lähteet

↑ Kekkosen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Kekkosen V hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Kuuskosken hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Paasion hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ ^a ^b Tuomiojan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Fagerholmin III valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Auran hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Fagerholmin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Kekkosen II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 10.6.2010.
↑ ^a ^b Martti Miettunen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
↑ ^a ^b Martti Miettusen rahasto skr.fi. Suomen kulttuurirahasto. Viitattu 10.1.2020.
↑ ^a ^b Martti Miettunen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
↑ ^a ^b ^c ^d ^e Kaikkonen, Raija: Muistot: Martti Miettunen hs.fi. Helsingin Sanomat. Viitattu 27.4.2015.
↑ Tamminiemen pesänjakajat, s. 71. Tampere: Kustannus-Vaihe Ky, 1981.
↑ Talonen, Jouko: Suomen kolme lestadiolaislähtöistä pääministeriä Rihveli. Helsingin yliopiston tutkimusartikkelit. Viitattu 3.8.2023.
↑ Ahtokari, Reijo: Salat ja valat: Vapaamuurarit suomalaisessa yhteiskunnassa ja julkisuudessa 1756–1996, s. 325. (Väitöskirja, Tampereen yliopisto) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-172-0

Aiheesta muualla

Historiaa. Lapin lääninhallitus. Web Archive. Viitattu 5.7.2015.
Uola, Mikko: Miettunen, Martti (1907–2002). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 17.3.2011. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Itse asiassa kuultuna, tv-haastattelu vuodelta 1975, 50 min, Yle Areena.