Johan Richard (J. R.) Danielson-Kalmari (vuoteen 1906 Danielson, 7. toukokuuta1853Hauho – 23. toukokuuta1933Helsinki) oli suomalainen historiantutkija, professori, vanhasuomalainen poliitikko ja valtioneuvos. Hänet muistetaan suomalaisen valtiollisen historian tutkimuksen uranuurtajana, autonomian puolustajana, routavuosien myöntyväisyyspoliitikkona, Suomen akateemisen ja poliittisen elämän ”grand old manina” sekä J. K. Paasikiven poliittisena oppi-isänä.
Johan Richard Danielsonin isä oli Hauhon kappalainen ja myöhempi Hartolan kirkkoherra Johan Philip Danielson, jonka suku oli alkujaan lähtöisin RuotsinSmålandista ja tuli Suomeen 1700-luvun jälkipuoliskolla. Äiti Amanda Lovisa oli tunnettua Palanderin sukua.[2]
Syksyllä 1880 Danielson valittiin vastikään asetuksella virallisesti tunnustetun ylioppilaskunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi fennomaanien saavutettua enemmistön. Hänen vaatimuksestaan radikaalisiiven johtaja Lauri Kivekäs ohitettiin, kun fennomaanien opiskelijajärjestö Suomalainen Nuija asetti yhteistä ehdokaslistaa. Danielsonin toimi ylioppilaskunnan johdossa jäi lyhytaikaiseksi, sillä vielä saman vuoden joulukuussa hän sai Zachris Topeliukselta vapautuneen yleisen historian professuurin. Kilpailevana viranhakijana oli ruotsinkielinen Magnus Gottfrid Schybergson, joka oli ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa saanut ruotsinkielisistä eniten ääniä. Danielsonin nimitystä professoriksi pidettiin (kieli)poliittisena, ja virantäyttöön oli liittynyt puolueriita. Vastaväittäjänä toiminut Suomen historian professori ja fennomaanijohtaja Georg Zacharias Forsman (myöh. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) oli järjestänyt Schybergsonin virkaväitöskirjan hylätyksi. Schybergsonin puolesta toiminut taidehistorian professori ja svekomaanijohtajaC. G. Estlander oli erityisen katkeroitunut menettelystä.[3] Myöhemmin Danielson ja Schybergson ajautuivat tieteellisiin kiistoihin. Danielson hoiti professuuria vuoteen 1913.[2]
Poliittisten oppi-isiensä Yrjö-Koskisen ja J. V. Snellmanin tavoin Danielsonin historianfilosofiassa oli keskeisessä asemassa kansallinen painotus. Hän katsoi kansakunnan kehittyvän vähitellen kohti valtion muodostamista vääjäämättömien historillisten voimien ohjaamana.[2][4] Danielson korosti oppi-isiään enemmän kansanjoukkojen merkitystä historiallisessa kehityksessä sekä kannatti kokonaisvaltaisempaa historiankirjoitusta ja taloushistorian selkeämpää esiin nostamista. Karl Lamprechtin kehittelemää radikaalimpaa sosiaalihistoriaa hän ei enää kokonaan hyväksynyt.[2] Danielson ei kuitenkaan luonut uutta historiantutkimuksen koulukuntaa, sillä aikaa vieneet yhteiskunnalliset tehtävät ja poliittinen tarkoitushakoisuus rajoittivat hänen tieteellistä työtään.[5]
Danielsonin mielestä suomalaisen historiantutkimuksen tuli edistää valtiollisia päämääriä osoittamalla, että suomalaisilla oli ollut jo vuosisatojen ajan kansallinen erityisolemus, joka jatkuvasti kehittyi yhä voimakkaammaksi kansalliseksi tietoisuudeksi.[4] Vuonna 1888 julkaisemassaan tutkimuksessa Die nordische Frage in den Jahren 1746–1751 hän pyrki osoittamaan, että 1700-luvun alkupuolen tapahtumat olivat synnyttäneet suomalaisten keskuudessa kansallistunteen, ja että autonomisen Suomen synty vuonna 1809 oli siten looginen päätepiste jo aiemmin käynnistyneelle Suomen henkiselle irtautumiselle Ruotsista. Muun muassa Schybergson ja ruotsalainen professori Harald Hjärne arvostelivat jyrkästi tätä suomalaiskansallista painotusta, sillä heidän mielestään 1700-luvun puolivälin ”pohjoismainen kysymys” oli Danielsonin anakronistinen keksintö. Myöhemmissäkin teoksissaan Danielson kuvasi Suomen historiaa teleologisesti myöhempien tapahtumien valossa ylikorostamalla ”itsenäisyysliikkeen” merkitystä esimerkiksi Anjalan liiton taustalla. Hän myös jaotteli historianhenkilöitä suomalaisiin ja ruotsalaisiin toisinaan mielivaltaisesti.[6]
Danielson osallistui 1880–1890-luvuilla Suomen autonomian puolustamiseen historiallisella argumentoinnilla samaan aikaan kun ruotsinkieliset professorit Leo Mechelin ja Robert Hermanson kävivät oikeustaistelua juridisilla argumenteilla. Venäläinen K. F. Ordin oli vuonna 1889 julkaissut suomalaisten autonomiakäsityksiä vastaan tähdätyn historiantutkimuksen Pokorenije Finljandii (”Suomen valloitus”). Danielson vastasi siihen vuonna 1890 omalla tutkimuksellaan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan. Siinä hän puolusti tulkintaa, jonka mukaan Porvoon valtiopäivillä de facto perustettiin Suomen valtio. Teos käännettiin ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi ja englanniksi. Danielson julkaisi vielä vuonna 1892 samasta aiheesta teoksen Suomen sisäinen itsenäisyys: Jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi, joka sekin käännettiin ruotsiksi ja venäjäksi.[2][7] Teokset oli suunnattu sekä kotimaiselle yleisölle että länsimaiden sivistystölle. Suomessa toivottiin myös, että keisari Aleksanteri III itse lukisi kirjan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, mutta tämä ei toteutunut. Suomessa Danielson sai kuitenkin teosten ansiosta lähes kansallissankarin maineen.[8] Poliittinen tarkoitushakuisuus ja tendenssimäisyys lähteiden valikoinnissa sekä tulkinnassa tosin vähensi Danielsonin Suomen autonomian syntyä koskeneiden tutkimusten tieteellistä arvoa.[9]
Danielsonin seuraavat teokset liittyvät samaan kansalliseen teemaan. Wiipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen (1894) on kuvaus vuonna 1812 tapahtuneesta Vanhan Suomen yhdistämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Teoksen on katsottu vakiinnuttaneen Suomessa pitkään vallinneen käsityksen, jonka mukaan ennen yhdistämistä Vanhan Suomen talonpojat elivät poikkeuksellisessa kurjuudessa ja sorron alaisina. Tutkimuksen päälähteinä olivat G. M. Armfeltin ja R. H. Rehbinderin johdolla vuonna 1811 laaditut muistiot.[10]Suomen sota ja sotilaat vuosina 1808 ja 1809 (1896) puolestaan on Suomen sotaa kuvaava populaari esitys, joka pyrkii vetoamaan lukijoiden isänmaallisiin tunteisiin ja sisältää runsaasti sitaatteja aikalaiskirjeistä. Kirja sai Suomessa hyvin myönteisen vastaanoton.[9]
Poliitikko
Poliitikon uran alku
Danielson oli vuonna 1881 perustamassa Valvoja-lehteä ja toimi sen ensimmäinen päätoimittajana kolmen vuoden ajan.[2] Niin sanottu Valvoja-ryhmä pyrki ajamaan maltillista politiikkaa konservatiivisten ”vanhojen” ja radikaalien ”nuorten” fennomaanien välissä.[11] He näkivät itsensä välittäjän roolissa. Vanhan polven fennomaaneihin verrattuna valvojalaiset korostivat enemmän yksilön merkitystä ja olivat kielikysymyksessä maltillisempia mutta sosiaalisesti edistyksellisempiä.[2] Radikaaliin K.P.T.-ryhmään suhtauduttiin Valvojan piirissä varauksellisesti, ja Danielsonin välit Lauri Kivekkääseen rikkoontuivat kokonaan. Valvoja-ryhmä arvosteli toisaalta myös ruotsinkielistä Liberaalista puoluetta, jonka ohjelman Danielson tyrmäsi jo Valvojan ensimmäisessä numerossa.[11] Myöhemmin Danielson asettui Suomalaiseen puolueeseen, jonka ohjelmaa hän 1900-luvun alussa uudisti sosiaalisissa kysymyksissä edistysmielisemmäksi.[2]
”Vahdinvaihto”: Alex Federleyn pilapiirros Danielsonin nimityksestä yliopiston sijaiskansleriksi Th. Reinin tilalle.
Sortokauden alettua Danielson kannatti Yrjö-Koskisen tavoin myöntyväisyyslinjaa, joka oli molempien mielestä ainoa keino tulla toimeen Venäjän kanssa. Yrjö-Koskisesta poiketen Danielson tosin näki kysymyksen käytännöllisempänä ja kannatti hieman joustavampaa ”suhteellista” myöntyvyyttä, sillä hänen mielestään oli säilytettävä yhteistyösuhteet myös perustuslaillisuutta kannattaneisiin nuorsuomalaisiin. Vuonna 1901 julkaisemassaan pamfletissa Mihin suuntaan? hän vaati valtion toimia sosiaalisen tasa-arvon lisäämiseksi ja alempien yhteiskuntaluokkien aseman parantamiseksi.[2] Samassa teoksessa hän hahmotteli myös perustelut maltilliselle myöntyväisyyspolitiikalle Venäjän suuntaan.[5] Tämän vuoksi Danielson menetti kirjan julkaisemisen myötä pääosan aiemmasta ”kansallissankarin” maineestaan perustuslaillisten silmissä, mutta teos teki hänestä vastaavasti venäläisten kannalta hyväksyttävämmän henkilön.[13]
Yrjö-Koskisen kuoltua vuonna 1903 Danielson nimettiin Suomalaisen puolueen uudeksi johtajaksi. Samana vuonna hän sai valtioneuvoksen arvonimen ja hänestä tuli yliopiston vt. sijaiskansleri perustuslaillisten mielipiteittensä vuoksi eroamaan joutuneen Thiodolf Reinin tilalle. Tämä leimasi Danielsonin entistä pahemmin suomettarelaiseksi myöntyvyysmieheksi.[2] Yliopiston johto piti häntä kuitenkin pienempänä pahana kuin vaihtoehtona ollutta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin valitsemaa sijaiskansleria.[13] Bobrikov olisi halunnut virkaan venäläisen Viktor Semjonovin, mutta ministerivaltiosihteeriVjatšeslav von Plehwe suositteli Danielsonia.[14]
Vuonna 1904 Danielson aateloitiin, mutta hän ei koskaan hakenut introduktiotaRitarihuoneelle, sillä perustuslaillisten hallitsemassa aatelissäädyssä hänen olisi ollut vaikeaa vaikuttaa valtiopäivillä.[12] Samana vuonna hänet nimitettiin jäseneksi niin sanottuun Tagantsevin komiteaan, jonka oli tarkoitus määritellä tarkasti Suomen ja Venäjän valtiolliset suhteet ja rajanveto yleisvaltakunnallisen ja Suomen sisäisen lainsäädännön välillä. Komitean toiminta kuitenkin päätettiin syksyllä 1905.[2] Danielson kuului myös vuosina 1905–1906 eduskuntauudistusta valmistelleeseen Hermansonin komiteaan.[2]
Koska Reinin erottamista pidettiin yhtenä sortokauden vääryyksistä, vaadittiin julkisuudessa vuoden 1905 suurlakon aikana ja varsinkin sen jälkeen Danielsonin eroa sijaiskanslerin virasta. Hän viivytti kuitenkin eroaan vuoden 1906 helmikuuhun, jolloin Suomen ministerivaltiosihteeri ja samalla yliopiston vt. kansleri vaihtui. Danielsonin erottua Rein palasi tehtävään.[15]
Danielson muutti sukunimensä Danielson-Kalmariksi suuressa nimenmuutoksessa 12. toukokuuta 1906. Kalmari-nimi tuli hänen isoisänsä Saarijärvellä omistaman talon nimestä.[2] Vuonna 1851 kuollut Daniel Filip Danielson toimi aikanaan Korsholman itäisen voutikunnan kruununvoutina ja omisti pari muutakin maatilaa Saarijärvellä.[16] Hän oli ostanut Kalmarin tilan vuonna 1819.[17]Johan Ludvig Runeberg toimi Daniel Filip Danielsonin lasten kotiopettajana viettäessään kesän 1824 Saarijärvellä.[18]
Autonomian viimeiset vuodet
Danielson-Kalmari oli vuosina 1907–1917 Suomalaisen puolueen kansanedustajana Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä.[1] Hän tuli vuonna 1908 salkuttomaksi senaattoriksi nuor- ja vanhasuomalaisten yhteiseen Hjeltin senaattiin. Nuorsuomalaiset erosivat senaatista jo seuraavana keväänä ja yksinään vastuuseen jääneet vanhasuomalaiset kokivat vaalitappion. Tämän seurauksena hekin päättivät erota syksyllä 1909. Tarkoituksena oli välttää ensimmäisellä sortokaudella tapahtunut muista puolueista eristäytyminen ja venäläismielisiksi leimaantuminen. Danielson-Kalmari oli puolueen linjanmuutoksen keskeisimpiä tukijoita. Hän katsoi nyt myöntyväisyyslinjan epäonnistuneen ja näki perustuslaillisuuden ainoana vaihtoehtona. Toisen sortokauden aikana hän ajoikin Suomalaisen puolueen vähä vähältä perustuslaillisuuden ja passiivisen vastarinnan kannalle. Edesmenneen Yrjö-Koskisen ja tämän poikien kannattaman linjan rikkominen johti Danielson-Kalmarin vastaisiin hyökkäyksiin puolueen sisällä, mutta vuoteen 1913 mennessä hän sai vanhan linjan kannattajat syrjäytettyä puolueesta.[2]
Vuonna 1917 Danielson-Kalmari jarrutteli muiden vanhojen konservatiivien tavoin itsenäisyystoiveita reaalipolitiikkaan vedoten.[2] Hän kuului K. J. Ståhlbergin johtamaan perustuslakikomiteaan, joka valmisteli Suomelle uutta hallitusmuotoa, ja osallistui lokakuussa 1917 Helsingissä käytyihin suomalais-venäläisiin neuvotteluihin komitean laatiman esityksen sisällöstä.[19]Lokakuun vallankumouksen jälkeen Danielson-Kalmari vaati kuitenkin Suomelle itsenäisyyttä.[2]
Kunniavanhus
Danielson-Kalmari vanhempana.
Suomen itsenäistymisen jälkeen Danielson-Kalmari jäi sivuun politiikan johdosta, mutta otti aktiivisesti kantaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin. Vuoden 1918 valtiomuotokiistan aikana hän oli kuningas- sekä saksalaismielinen ja kiersi maata pitämässä monarkiaa puoltavia valtiotieteellisiä esitelmiä. Ahvenanmaan omistuskiistan aikana vuonna 1920 hän kirjoitti historiallisen tutkimuksen, jossa ”todisti” saariryhmän kuuluvan Suomelle. Danielson-Kalmarin mielipiteitä pidettiin arvovaltaisina, joskin vanhoillisuutensa vuoksi ne myös usein sivuutettiin. Suomen sisällissota muutti hänen maailmankuvaansa pysyvästi oikeistolaisemmaksi, ja hän esiintyi vuonna 1930 vahvasti Lapuan liikkeen kannattajana.[2] Puolueista hän tuki kokoomusta.[20] Jonkinlaiseksi kansakunnan ”grand old maniksi” kohotettu Danielson-Kalmari toimi myös Turun yliopiston kanslerina vuosina 1921–1926 ja oli presidentin valitsijamiehenä vuoden 1925 vaaleissa. Hänet vihittiin Turun yliopiston filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1927.[2]
Viimeisinä vuosinaan Danielson-Kalmari halusi kirjoittaa laajan esityksen koko Suomen itsenäisyyskehityksestä 1700-luvulta vuoteen 1917. Hän ehti saada valmiiksi 12 osaa vuodesta 1920 ilmestynyttä teossarjaa Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla – kuusi ensimmäistä osaa käsittelivät Ruotsin vallan aikaa ja toiset kuusi autonomian alkuvuosia – sekä neljä osaa autonomian aikaa käsittelevää rinnakkaista sarjaa Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen. Huomattavan osan teosten sisällöstä muodostavat alkuperäislähteiden jäljennökset, pitkät lainaukset ja referaatit. Molemmat teossarjat saivat ylistävän vastaanoton suomenkielisiltä historiantutkijoilta ja ne vahvistivat Danielson-Kalmarin mainetta ”kansallisena tietäjävanhuksena”. Ruotsinkieliset tutkijat kohdistivat eräisiin tulkintoihin lievää arvostelua. Suurtyö jäi kesken Danielson-Kalmarin kuollessa.[6]
Viimeisinä vuosinaan Danielson-Kalmari muutti Vääksyn huvilalleen ja sokeutui, mutta jatkoi tiettävästi työskentelyä loppuun saakka. Hänen kuolemaansa vuonna 1933 pidettiin merkittävän suurmiehen poistumisena.[2]
J. R. Danielson-Kalmarin puoliso vuodesta 1878 oli Jenny Mathilda Heurlin (1854–1938), varatuomari Nils Heurlinin tytär. Heillä oli kolme tytärtä.[2] Suomalaisen puolueen puoluesihteeri K. N. Rantakari ja historiantutkija U. L. Lehtonen olivat Danielson-Kalmarin vävyjä.[2][21] Danielson-Kalmari puolisoineen on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan uudelle alueelle.[22]
Merkitys
J. R. Danielson-Kalmarin rintakuva Lahdessa.
Danielson-Kalmarilla oli merkittävä vaikutus suomalaisen poliittisen konservatismin muotoutumiseen. Hän sopeutti Snellmanin ja Yrjö-Koskisen aatteita modernin ajan demokraattiseen järjestelmään ja lisäsi niihin sosiaalireformistisia piirteitä. J. K. Paasikivi piti myöhemmin Danielson-Kalmaria poliittisena oppi-isänään Venäjään suhtautumisen osalta ja katsoi Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan edustavan samaa suhteellisen myöntyvyyden linjaa uusiin oloihin sovellettuna.[2]
Historiantutkija Osmo Jussilan mukaan Danielson-Kalmari oli mukana kehittämässä eräitä suomalaisen historiankirjoituksen suuria myyttejä, joita Jussila kutsuu ”itsenäisyysmyytiksi” (Suomen historian hahmottaminen jatkuvana, kaukaisesta menneisyydestä alkavana kehityksenä kohti itsenäisyyttä), ”valtiomyytiksi” (väite Suomen valtion perustamisesta Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809) ja ”perustuslakimyytiksi” (väite Venäjän keisarien tunnustamasta Suomen perustuslaillisesta hallinnosta). Mikään näistä ei tosin ole alkujaan Danielson-Kalmarin keksimä.[23]
Danielson-Kalmari osti AsikkalanVääksystä Suviniemi-nimisen huvilan vuonna 1892 ja vietti siellä kesänsä kuolemaansa saakka. Asikkalan kunta osti huvilan Danielson-Kalmarin perikunnalta vuonna 1986. Entistetty Suviniemi on nykyään kunnan ylläpitämä kotimuseo.[24][25][26]
Teoksia
Voltaire Kaarle XII:nen historian kirjoittajana (lisensiaatinväitöskirja). Helsingin yliopisto, 1878
Zur Geschichte der sächsischen Politik 1706–1709 (dosentinväitöskirja). Helsingin yliopisto, 1878
Bidrag till en framställning af Englands socialpolitik och ekonomisk-sociala utveckling under XIII-XVI århundradet (virkaväitöskirja). Helsingin yliopisto, 1880
Die nordische Frage in den Jahren 1746–1751 : mit einer Darstellung russisch-schwedisch-finnischen Beziehungen 1740-1743. Helsinki, 1888
Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan: K. Ordinin "Suomen valloitus" nimisen teoksen johdosta. WSOY, Porvoo 1890
Suomen sisällinen itsenäisyys: Jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi. WSOY, Porvoo 1891
Wiipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen. Helsinki 1894
Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808–1809. Weilin & Göös, Helsinki 1896
Suomen uudemmasta historiasta, osat 1–3 (toim.). Weilin & Göös, Helsinki 1898–1902
Suomen sota vv. 1808–1809. WSOY, Porvoo 1908
Ahvenanmaan asia vv. 1914–1920. Otava, Helsinki 1920
Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nella ja 19:nellä vuosisadalla, osat 1–11. WSOY, Porvoo 1920–1933
Vuoden 1819 raha-asetuksen säätäminen. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1924
Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen: kirjoituksia ja puheita, osat 1–4. WSOY, Porvoo 1928–1931
Lähteet
Osmo Jussila: Suomen historian suuret myytit. WSOY, Helsinki 2007. ISBN 978-951-0-33103-3
Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989.
