Julkaistuaan teini-iässä runoja ja näyteltyään koulunäytelmissä Pinter aloitti teatteriuransa 1950-luvun puolivälissä näyttelijänä nimellä David Baron. Hänen kirjailijanuransa kesti yli 50 vuotta. Ensimmäinen näytelmä oli Huone (1957), ja hän kirjoitti 29 näytelmää ja 26 käsikirjoitusta, sketsejä, radio- ja televisionäytelmiä, runoja novelleja, yhden romaanin, esseitä puheita ja kirjeitä.
Hän on ollut tunnetuin näytelmäkirjailijana ja käsikirjoittajana, ja niiden alojen merkittävimpiä teoksia ovat Syntymäpäiväjuhla (1957), Talonmies (1959), elokuvana Caretaker – kuokkavieras (1963), Kotiinpaluu (1964) ja Petos (1978), jotka kaikki on sovitettu elokuviksi, ja muiden teosten sovittamisesta käsikirjoituksiksi, kuten Palvelija (1963), The Go-Between – sanansaattaja (1970), Ranskalaisen luutnantin nainen (1981), Oikeusjuttu (1993) ja Pirullista peliä (2007). Hän ohjasi näyttämölle, televisiolle ja elokuvaksi lähes 50 teosta sekä omista että toisten teoksista.[4] Hänen terveytensä heikkeni vuodesta 2001, mutta hän jatkoi näyttelemistä sekä teatterissa että elokuvassa ja viimeinen esiintyminen oli kriitikkojen kiittämä lokakuussa 2006 valmistunut tuotanto Samuel BeckettinViimeinen ääninauha, Royal Court Theatre 50-vuotisjuhlakaudella. Sen lisäksi, että hän jatkoi kirjoittamista, lähinnä runojen, antoi haastatteluja, puhui yhteiskunnallisista kysymyksistä ja oli läsnä omissa teatteri- ja elokuvaensi-illoissaan ja ynnä muissa, hän otti lokakuussa 2008 vastaan Central School of Speech and Draman johtotehtävän.[2][3]
Pinterin näytelmissä on usein ristiriitaisten luonteiden välisiä voimakkaita ristiriitoja. Taistelu käydään sanallisesta ja tilan hallinnasta ja siitä, miten kumpikin osapuoli muistaa menneet tapahtumat. Näytelmille ovat tyylillisesti ominaisia tauot ja hiljaisuus, komedian ajoitus, provokatiivinen kuvasto, nokkela dialogi, kaksimielisyys, iva ja uhka. Temaattisesti moniselitteisinä ne nostavat esiin monimutkaisia kysymyksiä ihmisen yksilöllisestä identiteetistä, jota tukahduttavat yhteiskunnalliset voimat, kielen valta ja muistin epätarkkuus.[5] Pinteriä on teostensa tavoin pidetty monimutkaisena ja ristiriitaisena [6]. Vaikka Pinter julkisesti karttoi käyttämästä omista teoksistaan käsitettä "poliittinen teatteri", hän alkoi 1980-luvun puolivälissä kirjoittaa avoimen poliittisia näytelmiä, jotka kuvastivat hänen omaa kasvavaa kiinnostustaan poliittisiin kysymyksiin ja hänen elämässään tapahtuneita muutoksia.[7] Tämä suuntaus hänen tuotannossaan ja hänen vasemmistolainen poliittinen toimintansa herättivät jossain määrin keskustelua.[7] Poliittinen suuntautuminen näkyi myös vuoden 2005 Nobel-puheessa, jossa Pinter hyökkäsi rajusti Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeen harjoittamaa ulkopolitiikkaa vastaan.[8]
Pinterille on myönnetty 19 arvonimeä ja lukuisia muita kunnianosoituksia ja palkintoja, kuten Nobelin kirjallisuuspalkinto ja Ranskan Kunnialegioonan jäsenyys. Hänen kunniakseen ovat oppilaitokset ja esittävien taiteiden organisaatiot nimenneet konferensseja ja juhlia. Nobelin palkintoa myöntäessään Ruotsin akatemia mainitsi, että häntä "pidetään yleisesti 1900-luvun jälkipuoliskon brittiläisen draaman merkittävimpänä edustajana".[9] Hän sai 19. kunnia-arvon Central School of Speech and Dramalta poissa olevana sairauden vuoksi 10. joulukuuta 2008.[10] 25. joulukuuta 2008 hänen vaimonsa Antonia Fraser ilmoitti hänen kuolleen syöpään edellisenä päivänä.[11]
Tuotantoa
Näytelmät
The Room (1957, Huone suom. Auli Tarkka)
The Birthday Party (1957, Syntymäpäivät, suom. Pentti Karhumaa, 1966; Syntymäpäiväjuhlat, suom. Terttu Savola, 1971)
The Dumb Waiter (1957, Mykkä tarjoilija, suom. Juha Siltanen, Ruokahissi, suom. Lauri Sipari, 1987)
A Slight Ache (1958, Lievää särkyä suom. Savola, Terttu (1963), Pientä kivistystä, suom. Piirola, Aino
The Hothouse (1958, Kasvihuone, suom. Liisa Ryömä ja Daniel Katz)
Last to Go, 1959, Viimeinen, suom. Terttu Savola, 1963
