Seiskari oli Suomen tiheimmin asuttuja kuntia: vuonna 1921 Seiskarissa oli kirkonkirjojen mukaan 848 asukasta, 212 ihmistä neliökilometrillä.[1] Nykyisin saarella asuu vain yksi henkilö, majakan vartija.[2]
Seiskarin etäisyys Koivistolta on 35 kilometriä, eteläiseltä Inkerin rannikolta 22 kilometriä ja Lavansaaresta 28 kilometriä. Muihin Suomenlahden ulappasaariin verrattuna Seiskari on matala. Sen saariryhmään kuului 1900-luvun yleiskartan mukaan 33 saarta.[1] Tarkemmassa kartassa saaria, luotoja ja karikkoja on nimetty ainakin 50: Vaskoluoto, Kiusoorit (2 saarta), Herrarivi, Viikarluoto, Kiisrivi, Lipit (3 saarta), Kukkouri (Koukouri), Korvarivi, Vilmarivi, Umpirivi, Lounatrivi, Linturivi, Hailirivi, Keskaarit (2 saarta), Kilkuttajat, Sisarukset, Veljesluodot, Vasikkaluoto, Peijaluoto, Hylkyluoto, Pitkärivi, Kaisarivi, Ruohikkoluoto, Lehmäluoto, Hiekkaluoto, Pienluoto, Laukkaluoto, Pitkäkari, Jäännostama, Hepoluoto, Ankeriasrivi, Tiiraluoto, Leviäluoto, Viroluoto, Pohjaluoto, Ruokorivi, Leppäluoto, Säämeluoto, Sikoluoto, Tynnyriluoto, Häntärivi, Kiirrivi, Saavarivi, Kaasoori, Korkialuoto, Pohjarivi, Laivarivi, Karvoori ja Matorivi.
Koska saarta ympäröivät sorasärkät, siellä ei ole luonnonsatamia. Saaren satama sijaitsi länsirannalla. Saaren korkein paikka on pohjoisrannan Sysimäki, jonne johti kirkonkylästä Sysimäentie.[3] Saaren ainoa majakka sijaitsi pohjoiskärjessä, Majakkaniemellä, jonne johti kirkonkylästä Majakkatie. Kirkonkylä muodostui länsirannan 3 yhteenkasvaneesta asutuskeskittymästä: Lounatkylä eli Seiskarinkylä, Välikylä eli Kuussalonkylä ja Pohjakylä. Lampia tai järviä on saarella muutama: Peräjärvi, Hytykkälampi ja Vonkalammet (2 kpl).
Luonto
Seiskari on hiekkakankainen saari.[4] Ennen sotia saaresta oli noin 60 prosenttia metsää, lähinnä mäntykangasta ja kuusikkoa. Saaren itärannalla on laaja hiekkadyynialue, pohjoisempana nimeltään Isohieta ja etelämpänä Pienhieta.[3] Seiskarissa kasvavista kasvilajeista erityisiä ovat vanukehirvenjuuri (Inula britannica) ja rantalitukka, jota tutkijat pitävät saariston jääkaudenjälkeisenä pioneerilajina.[4]
Etymologia
Seiskarin nimi on mitä ilmeisimmin lyhentymä nimestä Seitsenkari, joka viittaa mahdollisesti sen ympärillä oleviin kareihin ja särkkiin tai taikauskoiseen käsitykseen seitsemästä onnea tuottavana lukuna.[5]
Historia
Ruotsi ja Venäjä 1395–1812
Seiskari on ensimmäinen Suomenlahden ulkosaarista, joka mainitaan asiakirjoissa. Vuonna 1395 tallinnalaiset kauppiaat ajautuivat vahingossa Seiskariin, josta he jatkoivat matkaa Retusaareen (nykyiseen Kronstadtiin). Koska heillä ei ollut asianmukaista lupaa kaupantekoon, heidät otettiin kiinni luvattomasta idänkaupasta Viipurin linnanisännänErengisle Niilonpojan vartioalukselle ja heidän lastinsa takavarikoitiin.[6] Tapahtumasta on säilynyt selonteko, jonka Niilonpoika laati Tallinnan raadille.[7]
Talvella 1556 Ruotsi ja Venäjä kävivät lyhyen sodan. Tällöin Iivana Julman sotajoukot tekivät hävitysretken Seiskariin tehden laajaa tuhoa saarella[8].
Vuosina 1570–1595 käyty pitkä viha autioitti Suomenlahden ulkosaaret. Venäjä hyökkäsi sotatalvena 1571 Seiskarin ja Lavansaaren kautta Suomeen, Pernajasta Karjalankannakselle ulottuvalle rannikolle. Kostoretket seurasivat toisiaan ja Seiskari autioitui ilmeisesti jo heti sodan alussa. Tämä katkaisi hetkellisesti saarten 300-vuotisen asutushistorian[8].
Suuri pohjan sota ja sitä seurannut isoviha (1700–1721) pakotti seiskarilaiset pakenemaan kotisaarestaan. Levottoman ajan vuoksi ulkosaarien henkikirjoissa on yli parin vuosikymmenen aukko. Osa seiskarilaisista muutti rauhallisempaan Tytärsaareen, osa muualle. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Kaakkois-Suomi liitettiin Venäjään. Tilanteen rauhoituttua kesti vuosia, ennen kuin väkiluku palautui ennalleen.[9]
Henkikirjoitettujen aikuisten määrä Seiskarissa ennen isovihaa[9]
1656
1662
1673
1680
1690
1700
1705
34
39
41
44
34
25
43
Henkikirjoitettujen aikuisten määrä Seiskarissa isonvihan jälkeen[9]
1728
1741
1747
1750
1757
1758
1764
1766
1768
1770
1776
1778
1780
16
23
37
32
38
36
40
49
49
49
55
59
62
Krimin sota 1854–1855
Sekä Krimin sodan ensimmäisenä että toisena vuotena kesä-heinäkuussa englantilais-ranskalainen laivasto piiritti Pietaria Seiskarin lähivesillä uskaltamatta hyökätä kaupunkiin Kronstadtin linnoitussaaren ohi[10]. Kronstadtia vahvistettiin Kannakselta louhituilla kiviaineksella ja englantilaiset tyytyivät häiritsemään louhinta- ja kuljetustyötä.[11] Sodan jälkeen Pietarin kaupunki jatkoi kasvuaan ja loi osaltaan kasvavat markkinat talviselle verkko- ja rysäkalastukselle Seiskarilaisille. Talvinen hylkeenpyynti alkoikin taantua Seiskarissa talvikalastuksen vuoksi[12]. Kalan ohella saarelta vietiin Pietariin myös naisten ja lasten ympäröivästä meren pohjasta poimimia kiviä, jotka käytettiin katukiviksi.[2]
1900-luvun alku
Talollinen Vilho Eskola perusti 1914 Seiskariin työväenyhdistyksen jossa oli perustamisvuonna 29 jäsentä.Työväenyhdistyksen toiminta ja jäsenmäärä hiipui kuitenkin jo seuraavana vuonna.[13]
Marraskuussa Seiskarin kansakoulunopettaja Juho Leppälä perusti Lavansaaren opettajan Ilo Jalmari Kaupin kehotuksesta Seiskariin suojeluskunnan. Seiskarissa ei ollut venäläisiä sotilaita tai vierastyövoimaa mantereelta, joten sen toiminta ei herättänyt vastaavaa närää kuin Lavansaaren suojeluskunta. Suojeluskuntaan liittyi kuutisenkymmentä miestä, myös työväenyhdistyksen pääosa.[14]
Itsenäistyminen ja sisällissota
Suomen itsenäisyysjulistus 6. joulukuuta 1917 ei herättänyt Suomenlahden ulkosaaristolaisissa liikehdintää. Yhä useammat venäläiset karkasivat asemapaikoiltaan ennen kelirikkoa. 23. joulukuuta kelirikko alkoi ja Seiskari jäi eristyksiin muusta maailmasta. Työväenyhdistyksen puheenjohtaja, joka oli valittu Seiskarin poliisikonstaapeliksi, toimi maltillisesti eikä halunnut lietsoa eripuraa saarelaisten kesken. Hän ei halunnut muuttaa työväenyhdistystä punakaartiksi ja muutenkin pyrki pitämään saaren olot rauhallisina. Hän ehdotti myös Seiskarin suojeluskunnan nimen muuttamista urheiluseuraksi, mikä tyrmättiin suojeluskunnan taholta.[15]
Seiskarilainen kalastaja Juho Herrala (1898–1918) saapui Seiskariin 14. maaliskuuta Koivistolta hevosella ja reellä punaisen lipun kanssa. Hän uhkasi perässään tulevan Koivistolta 200 punakaartilaista, jotka pakottaisivat seiskarilaiset liittymään punakaartiin ja sitten valloittamaan Lavansaaren. Hän lisäsi Venäjän sotalaivaston olevan matkalla Helsingistä Lavansaareen punakaartia tukemaan[15]. Venäjän Helsingissä oleva laivasto olikin liikkeellä, mutta ei Lavansaarta valloittamaan vaan pakenemassa Kronstadtiin. Herralan uhkausten seurauksena Seiskarin miehet lähtivät pakoon InkerinmaanSoikkolaan. Kun he parissa päivässä näkivät Venäjän sotalaivaston olevan pakosalla, he palasivat Seiskariin[15]. Juho Herrala pakotti pari pakolaista kyyditsemään itsensä takaisin mantereelle. Matkalla nämä surmasivat Herralan ja kätkivät hänet jään alle.[15]
Kuultuaan Seiskarin "kuohunnasta" Lavansaaren suojeluskunta lähetti Seiskariin noin 50-miehisen joukon Väinö Ruokosen johdolla. Kymmenkunta työväenyhdistyksen miestä vangittiin, mutta suurin osa vapautettiin jo seuraavana päivänä. Työväen yhdistyksen puheenjohtaja Eskola pakeni suojeluskuntalaisia Inkerinmaalle.[15]
Seiskarilla määrättiin yleinen liikekannallepano ja miehet velvoitettiin liittymään suojeluskuntaan. Seiskarin suojeluskunnalla oli 21. maaliskuuta 1918 vain 44 toimivaa kivääriä 178 suojeluskuntalaisen käytössä. Lavansaaren suojeluskuntalaiset eivät kuitenkaan liiemmin luottaneet seiskarilaisiin ja epäröivät aseiden jakamista näille. 27. maaliskuuta Lavansaaren ylipäällikkö Hjalmar Lempiäinen kävi viimein Seiskarissa ja salli sikäläisille toimitettavan 125 kivääriä, ampumatarvikkeita sekä muonavaroja. Näillä seiskarilaiset suojeluskuntalaiset suorittivat vartiopalvelusta, kunnes olot rauhoittuivat[15].
Tarton rauha 1920
14. lokakuuta vuonna 1920 allekirjoitettu Tarton rauhansopimus jätti Suomenlahden ulkosaaret Suomelle, mutta siinä oli määrätty saarten demilitarisoinnista tietyin ehdoin ja takuin. Käytännössä takuita ei koskaan saatu eikä niin ollen kyseisiä artikloja ratifioitu.[16]
Itsenäinen Suomi 1920–1939
Sotien välinen aika koetteli Seiskaria. Varsinkin talvikalastus kärsi merkittävästi, sillä talvinuotta-alueet olivat suurelta osin jääneet Neuvostoliiton rajan puolelle ja talviverkkokalastusalueetkin olivat merkittävästi vähentyneet. Suurin isku talvikalastukselle oli kuitenkin Pietarin seudun markkinoiden sulkeutuminen suomalaisilta kalastajilta.[17] Myös merenkulku kärsi, ja ylimääräistä aluskantaa jouduttiin myymään pois rahtipurjehduksen vähentyessä oleellisesti.[17]
Kesämatkailu Suomesta nousi merkittäväksi tulonlähteeksi Seiskarissa 1930-luvun alussa.[17] Saaren teki tunnetuksi erityisesti Seiskari-valssi, jonka Georg Malmstén sävelsi Seiskarin kirkkoherran pyynnöstä.[2]
Maailmansota 1939–1945
Seiskarin väestö evakuoitiin meriteitse Kotkaan jo lokakuussa 1939, talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen alkuvaiheessa. Saareen jäi kuitenkin majakkamestari Toivo Rytkölä yhden majakanvartijan kanssa. Venäläiset ottivat heidät sotavangeiksi ja he pääsivät palaamaan Suomeen vasta välirauhan tultua.[18]. Kaikki saarelaiset joutuivat evakkoon (436 henkikirjoilla ollutta ihmistä)[19] ja heistä suurin osa sijoitettiin lounaissaaristoon, Rymättylään, Merimaskuun ja Kustaviin. Rymättylään muutti kymmeniä perheitä.[20] Yksi seiskarilainen kaatui talvisodassa. [19]
Seiskari jäi lopullisesti Neuvostoliiton haltuun talvisodan evakuoinnin jälkeen. Jatkosodassa Seiskaria ja Lavansaarta ei yritettykään vallata takaisin, toisin kuin Suursaarta ja Tytärsaarta.[21]
Keväällä 1943 venäläiset rakensivat Seiskariin lounais-koillissuuntaisen kiitotien. Tämä vaatimaton lentokenttä sijaitsi Sysimäen eteläpuolella, ent. kirkosta itään päin. Saarella oli tuohon aikaan myös IT-tykistöä kentältä operoivien ja sinne sijoitettujen koneiden suojana.[22]
Toisen maailmansodan jälkeen
Saari on pysynyt käytännössä suljettuna toisen maailmansodan jälkeen. Sinne rakennettiin varuskunta, mutta se on nykyisin hylätty.[2]
Kesäkuussa 1991 suomalaiset saivat luvan vierailla Seiskarissa. Seiskarin kylä kirkkoineen ja muine rakennuksineen oli kadonnut, ja ainoastaan majakka ja majakanvartijoiden rakennukset olivat jäljellä.[18] Majakkamestari Anatoli Piskunov toimi Seiskarin majakan esimiehenä ja työskenteli kuuden muun majakanvartijan kanssa. Majakkaan oli asennettu 2-linssinen sähkökäyttöinen valolaitteisto ja majakkamestarin talo oli muutettu kolmen dieselgeneraattorin sijoituspaikaksi.[18]
Vuonna 2004 Seiskariin rakennettiin uusi automatisoitu valo- ja radiomajakka.[23] Lisäksi saarella on merivalvonnan tutkatorni.[2] Nykyisin majakan vartija on saaren ainoa asukas.[2]
Seiskari oli osana kauan vireillä ollutta Inkerinmaan luonnonpuisto -hanketta, joka tähtäsi tiukasti rauhoitetun, useita ulkosaaria käsittävän luonnonsuojelualueen perustamiseen.[24] Joulukuussa 2017 perustettiinkin luonnonpuisto nimellä Itäisen Suomenlahden luonnonpuisto ja Seiskarin länsiosa ja ympäröivä saaristo liitettiin osaksi tätä suojelualuetta.[25][26][27]
Leningradin aluehallinnon suunnitelmissa on, että saari voidaan mahdollisesti avata matkailijoille vuoteen 2035 mennessä.[2]
Majakka
Seiskarin majakka vuoden 1917 postikortissa
Seiskarin Sysimäellä oli jo 1700-luvun alussa poltettu merkkitulia. Venäjän amiraliteetin kollegio päätti rakennuttaa avotulella valaistun kruununloiston ja muutamaa vuosikymmentä myöhemmin paikalle oli rakennettu noin 7 metriä (20 jalkaa) korkea majakka[18]. Se oli toiminnassa jo ennen pikkuvihaa (1742–1743).[28] Venäläiset rakensivat viimein Seiskarin pohjoiskärkeen 28 metriä korkean, Venäjän ensimmäisen rautamajakan vuonna 1858. Majakan loiston korkeus merenpinnasta oli 30 metriä.[18]
Seiskari erotettiin Koiviston maalaiskunnasta omaksi kunnakseen vuonna 1903. Seiskari kuului Lavansaaren-Peninsaaren-Seiskarin nimismiespiiriin, Koiviston-Johanneksen-Seiskarin-Lavansaaren-Peninsaaren käräjäkuntaan sekä Rannan tuomiokuntaan.[1] Seiskarin satama sijaitsi Kukkoorin ja pääsaaren välissä. Se oli suojaton etelä- ja länsituulilla ja niin matala, että kookkaammat alukset joutuivat viettämään talvet vierassatamissa.[1]
Seiskarin kylät
Seiskarissa oli 1800-luvun puolivälissä kolme kylää: Pohjakylä, Välikylä eli Kuussalonkylä ja Lounatkylä eli Seiskarinkylä. Ne kuitenkin kasvoivat yhteen suurkyläksi saaren asujamäärän kasvaessa.[3] Seiskariin perustettiin Osuuskauppa vuonna 1905[17].
Elinkeinot
Seiskarilaisten tärkein elinkeino oli merenkulku. Vuonna 1923 saarelaiset omistivat 22 jahtia, 6 kaljaasia ja yhden kuunarin. Muita elinkeinoja olivat kalastus ja hylkeenpyynti. Seiskarissa harjoitettiin myös laajasti talvikalastusta, eritoten nuotanvetoa, jonka pääsaalis oli silakka. Vientitavaroita olivat silakka, hylkeenrasva ja hylkeennahat.[1] Karjaa seiskarilaisilla oli runsaasti, jos vertaa Viipurin läänin rannikkopitäjiin.[31]
Karja Seiskarissa
Vuosi
Hevoset
Lehmät
Hiehot
Härät
Siat (aikuiset)
Porsaat (alle 6 kk)
Lampaat
1778
11
45
23
?
?
?
95
1830
5
57
?
?
12
?
100
1920
3
147
?
?
6
?
1
1930
3
90
?
3
71
120
?
Seiskarin seurakunta
Seiskarin seurakunta kuului Viipurin hiippakunnanViipurintuomiorovastikuntaan.[1] Seiskarissa oli vanhastaan ollut rukoushuone, mutta kun se oli rapistunut korjauskelvottomaksi, Seiskariin rakennettiin puukirkko noin vuonna 1770. Varat hankittiin kolehdilla, jonka Haminan ja Viipurinkonsistorit keräsivät ulappasaarien seurakuntia varten.[32][33]
Anttila, Risto: Lavansaari Seiskari Tytärsaari Haapasaari 1918. Humppila: KR-kirjat OY, 2006. ISBN 951-9387-60-9
Hamari, Risto, Martti Korhonen, Timo Miettinen ja Ilmar Talve: Suomenlahden ulkosaaret - Lavansaari, Seiskari, Suursaari, Tytärsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-879-4
Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo – Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-735-4
Laurell, Seppo: Suomen majakat. Kustannusosakeyhtiö Nemo/Merenkulkulaitos, 1999. ISBN 952-5180-21-2
Piispa Heikki: Meri on meidän peltomme - Lavansaari ja sen merenkulku talonpoikaispurjehduksen kukoistuskaudella. Tampere: SKS, 2003. ISBN 951-746-495-9
Ruusuvuori, Juha: Itämeren merirosvot – piraattitarinoita pohjoisesta. Helsinki: Teos, 2004 (2. p.). ISBN 951-851-005-9
Tuomikoski Pekka: Talvisota väestönsiirrot, s. 71-75. Kustannusosakeyhtiö AtlasArt, 2010. ISBN 978-952-5671-21-6
↑Lehikoinen, Laila: Antreasta Äyräpäähän – Luovutetun Karjalan pitäjien nimet, s. 34–35. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 55) Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2018. ISBN 978-952-5446-93-7ISSN 2323-3370Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 2.8.2023).
↑Suomen tilastollinen vuosikirja 1940 (PDF) (sivut 2–3, taulukko 3. Suomesta Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle Moskovan rauhassa maalisk. 12 p:nä 1940 luovutettujen alueiden sekä vuokra-alueen pinta-ala) Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
↑Väestösuhteet vuonna 1939 (PDF) (Laskettu väkiluku seurakunnankirjojen ja siviilirekisterin mukaan, kunnittain) Suomen virallinen tilasto VI: Väestötilastoa 93. Kansalliskirjaston julkaisuarkisto Doria: Tilastollinen päätoimisto. Viitattu 22.4.2013.
