Suomessa on tehty elokuvia 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä lähtien. Elokuvat olivat alussa joko lyhyitä dokumentteja tai näytelmäelokuvia, joiden ohjaajat ja näyttelijät tulivat usein teatterin piiristä. Suomalaiset elokuvavalmistamot saivat teollisen luonteen 1930-luvulla, ja 1940-luvulla monet elokuvista keräsivät jopa 400 000 – 1 000 000 katsojaa. Elokuvien suuri yleisösuosio jatkui 1950-luvun loppupuolelle saakka. Näitä menestyksen vuosikymmeniä on kutsuttu suomalaisen elokuvan ”kulta-ajaksi”. 1960-luvun yhteiskunnan rakennemuutoksen ja television saapumisen myötä elokuvien katsojamäärät romahtivat ja elokuvien tuotantomäärät kokivat aallonpohjan 1970-luvulla. 1980-luvulla katsojaluvut alkoivat vähitellen kohota, notkahtivat 1990-luvun lamassa, jonka jälkeen ne kääntyivät jälleen kasvuun. 2010-luvulla yksittäinen suomalainen elokuva saavutti, lähes 50 vuoden tauon jälkeen, miljoonan katsojan rajan Tuntematon sotilas -romaanin kolmannen filmatisoinnin myötä.
Suomalainen elokuvatuotanto on nykyisin hyvin riippuvainen julkisesta tuesta ja Suomen elokuvasäätiö on lähes aina mukana pitkien elokuvien rahoituksessa. Elokuva-alan merkittävimmät palkinnot Suomessa ovat Jussit, joita on jaettu vuodesta 1944. Suomen suurin elokuvatapahtuma on Helsingissä järjestettävä, vuonna 1988 perustettu, Rakkautta ja anarkiaa.
Tiettävästi ensimmäinen suomalainen elokuvajuliste vuodelta 1897, tilaajana Oskar Alonen.
Suomalaisen elokuvakulttuurin lähtökohdaksi on katsottu ranskalaisten Lumièren veljesten elokuvien esityksien aloittaminen Helsingissä 28. kesäkuuta 1896. Seuraavien kymmenen vuoden aikana elokuvat levisivät erityisesti kiertävien esitysten ansiosta.[1] Tunnetuin esittäjistä, ”operatööreistä” kuten elokuvahistorian termi kuuluu, oli Oskar Alonen, jonka kiertue vuonna 1899 kattoi koko maan. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä elokuvateatterien määrä eri paikkakunnilla alkoi kasvaa.[2] Ensimmäisten joukossa paikkansa vakiinnutti vuonna 1904 toimintansa aloittanut Maailman Ympäri -elokuvateatteri. Sen omisti valokuvaamo Atelier Apollon perustaja Karl Emil Ståhlberg, joka oli tehnyt ensimmäiset avaukset elokuvien esittämiseksi jo 1800-luvun lopulla.[3] Gustaf Nordinin omistama Kinematograf International Lundqvistin liikepalatsissa Helsingissä oli vielä sitäkin vanhempi, mutta Nordin teki vararikon jo vuonna 1902.[2][4]
Elokuvien vakiintuneiden esityspaikkojen ja -mahdollisuuksien myötä syntyi myös tarve suomalaiseen elokuvatuotantoon. Elokuvakiertueiden pitäjät käyttivät kinematografia, joka oli sekä elokuvaprojektori että elokuvakamera. Niinpä he saattoivat kuvata esityspaikkakunnalla itse, kehittää filmin ja sitten esittää se saman tien. Helsingin Sirkusmaneesissa tilapäisesti toiminut American Bioscope oli ensimmäinen elokuvia Suomessa valmistanut yhtiö. Vuodenvaihteen 1904–1905 molemmin puolin Helsingissä esityksiä järjestänyt yritys esitti teatterissaan dokumenttielokuvia, joita se oli itse kuvannut kaupungissa. Ne eivät ole säilyneet nykypäivään.[5][6] Ensimmäisestä Suomessa tuotetusta elokuvasta ei ole täyttä varmuutta, mutta se on mahdollisesti voinut olla Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla (1904).[7]
Autonomian aikana Suomessa tehtiin yhteensä 25 fiktioelokuvaa, joista kaikki ovat sittemmin tuhoutuneet. Yli puolet näistä elokuvista olivat Hjalmar V. Pohjanheimon perustaman Lyyra Filmi -yhtiön tuottamia.[8] Muita merkittäviä autonomian ajan elokuvatuotantoyhtiöitä olivat: Atelier Apollo, Maat ja Kansat, Finladia Film sekä Nordiska Biograf Kompaniet Fernander & Hallseth.[1]
Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli käsikirjoituskilpailun tuloksena syntynyt, Louis Sparren ja Teuvo Puron ohjaama Salaviinanpolttajat (1907). Sen tavoin muutkin ensimmäiset näytelmäelokuvat olivat tyypillisesti lyhyitä komedioita. Ainoa autonomian ajan näytelmäelokuva, josta on säilynyt yksittäisiä kohtauksia on Teuvo Puron ohjaama Sylvi (1913), joka on myös ensimmäinen suomalainen pitkä (yli 37 minuutin pituinen)[9] näytelmäelokuva.[1] Yli tunnin mittaisia näytelmäelokuvia tehtiin kolme: Kun onni pettää (1913), Salainen perintömääräys (1914) ja Eräs elämän murhenäytelmä (1916).[1] Dokumentaarisia, ei-fiktiivisiä lyhytelokuvia tehtiin autonomian ajalla ainakin 327 kappaletta, joista hieman yli 20 on säilynyt nykypäivään.[8]
Paras säilynyt näyte autonomian ajan lyhytelokuvista on vuonna 1911 Berliinin matkamessuille valmistunut elokuva Finland. Elokuva oli Atelier Apollon tuotanto ja sen tilaajana toimi Suomen matkailuyhdistys. Lähes puolen tunnin kokonaisuus on syntynyt noin 30 lyhytelokuvasta.[10][11]
Myös suomalainen elokuvajournalismi otti ensiaskeleensa autonomian ajalla, jolloin julkaistiin ensimmäiset suomalaiset elokuvalehdet. Bio-lehdestä ilmestyi kaksi näytenumeroa vuonna 1910,[12]Biograafilehti ilmestyi suomen- ja ruotsinkielisinä versioina vuonna 1915[13][14] ja toinen Bio-nimeä kantanut lehti ilmestyi vuonna 1916.[15]
Autonomian ajan katsotuimmista suomalaisista elokuvista ei ole olemassa tilastoja, mutta elokuvien esityskertojen perusteella ajan suosituin elokuva oli Sylvi, jonka lisäksi suosittuja olivat Salaviinanpolttajat, Kun onni pettää sekä Kaarle Halmeen ohjaama Nuori Luotsi (1913).[1]
Suomalainen näytelmäelokuva ei koskaan kehittynyt teolliseen mittakaavaan autonomian ajalla, sillä Venäjällä määrättiin Ensimmäisen maailmansodan takia vuonna 1916 voimaan elokuvien kuvauskielto. Sodan vuoksi myös Konrad Tallrothin ohjaaman Eräs elämän murhenäytelmä -elokuvan esittäminen kiellettiin kokonaan. Suomalaisten dokumenttielokuvien kuvaaminen käynnistyi uudelleen maaliskuussa 1917,[16] mutta näytelmäelokuvien tuotanto heräsi henkiin vasta Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen vuonna 1919.[1]
Suomen elokuvatuotanto ei vielä vakiinnuttanut asemaansa autonomian aikana. Suomalaisen elokuvateollisuuden rakentamisen näkökulmasta 1920-luvun tärkein elokuvatuotantoyhtiö oli vuonna 1919 perustettu Suomen Filmikuvaamo, jonka nimi muutettiin vuonna 1921 Suomi-Filmiksi. Suomi-Filmi tähtäsi heti perustamisestaan korkealle, sillä sen tavoitteena oli tuottaa elokuvia teollisessa mittaluokassa. Se tuottikin vuosien 1919–1929 välisenä aikana 26 pitkää elokuvaa, joka kattaa lähes puolet aikakauden tuotannoista.[17] Yhtiön johtajan Erkki Karun (1887–1935) panos oli ratkaiseva sekä taiteellisesta että yritystoiminnan näkökulmasta. Karun suomalaiskansallinen linja on nähtävissä hänen ohjauksissaan Nummisuutarit (1923) ja kansainvälistäkin arvostusta saaneessa elokuvassa Koskenlaskijan morsian (1923) sekä armeijaa propagoineessa trilogiassa, jonka muodostivat Meidän poikamme (1929), Meidän poikamme merellä (1933) ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934).[18]
Elokuva-ala laajeni jo 1920-luvun alussa sanomalehtien arvosteluihin, joita tehtiin yleensä nimimerkin suojissa. Vuonna 1921 Suomeen perustettiin ensimmäinen pitkäikäinen elokuvalehti Filmiaitta, jota julkaistiin vuosina 1921–1932.[17][19] Toinen tärkeä 1920-luvulla perustettu lehti oli Suomi-Filmin Elokuva-lehti, joka ilmestyi vuosien 1927–1931 välisenä aikana.[20] Sana elokuva oli keksitty suomen kieleen vuonna 1927. Muita tohtori Artturi Kanniston keksintöjä olivat sanat elokuvateatteri ja valkokangas.[21] Sitä ennen puhuttiin ”elävistä kuvista”, ”elävistä valokuvista”, ”filminäytelmistä” ja ”valkoisesta kankaasta”.
Suomalainen animaatioelokuva sai lähtölaukauksensa vuonna 1924, jolloin Turkulainen Lahyn-Filmi julkaisi Yrjö Nybergin ohjaaman suomen ensimmäisen animaation Aito sunnuntaimetsästäjä.[17] Elokuvasta on säilynyt nykypäivään noin 2-minuuttinen katkelma.[22] Toinen varhainen suomalainen animaatioelokuva oli sittemmin tuhoutunut, Ola Fogelbergin ensimmäinen Pekka Puupää -elokuva Vaimo on viisaampi kuin mies (1927).[23]
Suomalainen elokuva oli 1920-luvulla leimallisesti kansainvälistä. Jäger ei ollut ainoa ulkomaalainen toimija Suomen elokuva-alan alkuvaiheissa. Jo 1920-luvulla yleisölle tulivat tutuiksi monet ulkomaalaistaustaiset elokuvantekijät kuten Valentin Vaala ja Teuvo Tulio. Vaala oli venäläistä sukua ja Teuvo Tulion, eli Theodor Thugain, sukujuuret veivät Venäjälle ja Latviaan.[24][25][26] Jäger oli saksalainen, ja ensimmäisen näytelmäelokuvan kuvaaja Frans Engström oli muuttanut Ruotsista Suomeen.[27][28] Seuraavan vuosikymmenen alussa Suomeen saapui Viron ensimmäisen näytelmäelokuvan ohjannut Theodor Luts.[29][30] Muita keskeisiä ohjaajia 1920-luvulla olivat Kalle Kaarna sekä kirjailija Juhani Ahon pojat, suomalaisen dokumentaarielokuvan pioneereihin laskettavat Heikki Aho ja Björn Soldan.[31]
Ulkomaalaisten suuresta osuudesta huolimatta elokuvien aiheet löytyivät useimmiten suomalaiselta maaseudulta. Poikkeuksia oli oikeastaan vain kolme: Erkki Karun komedia Suvinen satu (1925), Kurt Jägerin ja Ragnar Hartwallin kansainvälisyyttä tavoitellut Elämän maantiellä (1927) ja Carl von Haartmanin jännityselokuva Korkein voitto (1929). Von Haartmanin ura oli muutenkin kansainvälinen. Hän eli yläluokkaista elämää, valmisti yhteistyöelokuvia välillä myös epäonnistuen saksalaisissa hankkeissa, ja hän oli lisäksi aiemmin toiminut jonkin aikaa HollywoodissaWilliam Wellmanin sotilasneuvonantajana parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneessa kuuluisassa lentosotaelokuvassa Siivet (1927).[32] 1920-luvulla toiveita herättävää laajaa kansainvälistä levitystä sai ensi kerran jo vuonna 1911 kuvattu, mutta teknisistä syistä silloin vaille julkista esitystä jäänyt Anna-Liisa. Vuoden 1922 version, joka myytiin Ruotsiin, Norjaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, ohjasivat jo Salaviinanpolttajissa mukana olleet Teuvo Puro ja Jussi Snellman. Anna-Liisan kuvaajana toimi Karun Suomeen löytämä Kurt Jäger.[33][27]
Kansainvälisen pääoman tulolla oli kansallisen elokuvayrittämisen kannalta myös riskinsä. Elokuvien esittäminen Suomessa oli vuosina 1926–1928 vaarassa joutua suurten kansainvälisten elokuvatoimistojen valtaan. Ruotsalaisen Gustaf Molinin hanke tyssäsi kuitenkin saksalais-amerikkalaisen kartellin kaatumiseen kesällä 1928. Sen jälkeen suuret amerikkalaiset yhtiöt perustivat Suomeen oman toimistonsa, ja saksalaisen UFA:n edustus tuli suomalaisille yhtiöille, vuodesta 1933 lähtien Adams-Filmille. Molinin Oy Kosmos-Filmi ja siihen kuuluneet elokuvateatterit jatkoivat olemassaoloaan vielä pitkään.[34]
Dokumenttielokuvalle tyypilliset alalajit ovat tilauselokuvan käytännön tulosta 1920-luvulta: propaganda-, järjestö-, teollisuus-, yritys-, urheilu-, opetus- ja tiede-elokuvat sekä uutisfilmit muokkaantuivat vähitellen tutuiksi elokuvan muodoiksi katsojille. 1920-luvun tärkein lyhytelokuvavalmistamo oli Suomi-Filmi, jonka johtajan Erkki Karun merkittävin menestys oli juuri dokumenttielokuvassa. Vuosikymmenen puolessa välissä perustettu Aho & Soldan valmisti vielä samana vuosikymmenenä useita pitkiä dokumentteja Suomen teollisuudesta ja maa- ja metsätaloudesta. Vuonna 1922 maailmanmarkkinoille saatettiin ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyönä valmistama Finlandia (1922), kansakuntaa mainostava propagandafilmi, joka osoittautui maailmanmenestykseksi. Sillä on laskettu olleen yli kuusi miljoonaa katsojaa eri puolella maailmaa. Yli puolitoistatuntisesta elokuvasta on säilynyt nykypäivään vain murto-osa.[35]
Vuosien 1919-1929 välisenä aikana Suomessa tehtiin yhteensä 56 pitkää elokuvaa, joista 12 oli dokumentteja. Aikakauden katsotuin elokuva oli esityskertojen perusteella Erkki Karun ohjaama Koskenlaskijan morsian (1923). Muita suosittuja elokuvia olivat niin ikään Karun ohjaamat: Nummisuutarit (1923), Myrskyluodon kalastaja (1924) ja Meidän poikamme (1929), Teuvo Puron Anna-Liisa (1922), Jalmari LahdensuonPohjalaisia (1925), Axel Slanguksen ja Wilho IlmarinTukkijoella (1928) sekä Kalle Kaarnan ohjaamat Miekan terällä (1928) ja Työn sankarilaulu (1929).[17]
Suomalainen elokuvateollisuus syntyi varsinaisesti 1930-luvulla, jonka kuluessa se kasvoi korkealaatuiseksi viihdealaksi. Vuosikymmenellä Suomessa tuotettiin yhteensä 98 pitkää elokuvaa, joista 7 oli dokumentteja. Aikakaudella eniten elokuvatuotantoja teki Suomi-Filmi, joka tuotti 33 elokuvaa. Suurimman kilpailijan se sai vuonna 1933 perustetusta Suomen Filmiteollisuudesta, joka tuotti 25 elokuvaa. Yhtiön perustajana toimi Suomi-Filmiltä riitaisissa merkeissä lähtenyt Erkki Karu. Karu menehtyi vuonna 1935 ja Suomen Filmiteollisuuden uudeksi johtajaksi nousi Toivo Särkkä. Muita merkittäviä 1930-luvulla toimineita tuotantoyhtiöitä olivat muun muassa Adams-Filmi, Aho & Soldan, Fennica-filmi, Adams-filmi sekä Eloseppo.[36]
Tärkeimpiä 1930-luvulla aloittaneita elokuvalehtiä olivat vuonna 1932 ensi kertaa ilmestyneet Suomen kinolehti[37] ja Elokuva-aitta[38] sekä vuodesta 1937 lähtien ilmestynyt Elokuvalukemisto.[39]
Vuonna 1934 Risto Orko ohjasi peräti miljoonan, siis silloin joka neljännen, suomalaisen katsojan saavuttaneen elokuvan Siltalan pehtoori.[41] Suomi-Filmin johdossa Karun lähdön jälkeen vuonna 1933 aloittanut Orko palkkasi yhtiöön korkeatasoisia ohjaajia ja antoi heille suuret vapaudet luovuuteen. Ensimmäinen ja pitkäaikaiseksi osoittautunut kiinnitys oli Valentin Vaala, joka osoittikin monipuolisuutensa maalaisdraamoissa, melodraamoissa ja kaupunkikomedioissa. Häntä seurasivat Orvo Saarikivi, Ilmari Unho ja Wilho Ilmari. Vastaavasti Toivo Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus oli maalaismaisempi ja teki sarjatuotantoa. Kansanomainen komiikka nousi 1930-luvulla esille tähtinään Aku Korhonen ja Uuno Laakso. Vastaavasti nähtiin suuria romanttisia tähtiä kuten Regina Linnanheimo, Helena Kara ja Irma Seikkula sekä suurimpina Tauno Palo ja Ansa Ikonen.[42] Toinen 1930-luvun menestyneimmistä elokuvista, joka sai myös arviolta noin miljoona katsojaa oli Valentin Vaalan ohjaama Juurakon Hulda (1937).[36]
1930-luvun loppupuolella elokuvayhtiöiden suomalaiskansallinen linja ylsi myös nationalistisiin aatedraamoihin, joista tunnetuimmat olivat Toivo Särkän ohjaama Helmikuun manifesti (1939) sekä Risto Orkon ohjaamat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939). Näihin voidaan lisätä myös monipuolisen sensuurikohtalon jo sotavuosina saanut Kalle Kaarnan Isoviha (1939). Nämä elokuvat joutuivat ainoina sotaa edeltävän ajan elokuvina esityskieltoon sodan jälkeen, sillä ne arveltiin poliittisesti vihamieliseksi suhteessa venäläisiin ja Neuvostoliittoon.[43]
Toinen maailmansota pysäytti suomalaisen elokuvatuotannon talvisodan ajaksi. Suomen sotavuosien 1939–1945 välisenä aikana valmistuneet elokuvat saivat kuitenkin valtaisan kansansuosion, sillä monet huvit olivat sota-aikana kiellettyjä ja elokuvat toivat ihmisille vaihtelua sota-ajan arkeen. Esimerkiksi välirauhan aikana valkokankaille saatettu romanttinen elokuva Kulkurin valssi (1941) keräsi vuoden 1945 loppuun mennessä yli 1 200 000 katsojaa[44] ja sai myöhemmin horjumattoman maineen suomalaisena elokuvaklassikkona. Muita suosittuja sota-ajan elokuvia olivat romanttiset pukudraamat Kaivopuiston kaunis Regina (1941) sekä Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943) ja jopa elokuvasarjaksi kasvanut, ydinperheen tapahtumia kuvaava Suomisen perhe -sarja. Suomen Filmiteollisuus valmisti sarjaan 1950-luvun loppuun mennessä kuusi elokuvaa. Useimmat niistä olivat Orvo Saarikiven ohjaamia.[45]
Nationalististen aatedraamojen kaltaisia poliittisluonteisia elokuvia sodan aikana ei montaa ilmestynyt. Risto Orkon Armas J. Pullan hahmoihin perustuvat Ryhmy ja Romppainen -elokuvat (Ryhmy ja Romppainen, 1941 ja Jees ja just 1943) jäivät hänen viimeisiksi ohjaustöiksi lukuun ottamatta vuonna 1980 valmistunutta neuvostoyhteistyössä tehtyä elokuvaa Tulitikkuja lainaamassa. Erityisesti on kuitenkin mainittava Ilmari Unhon Suomi-Filmin 25-vuotisfilmiksi ohjaama Kirkastettu sydän (1943), jonka isänmaallisuus herätti tunteita omana aikanaankin. Sodan jälkeen televisioesityksissä niitä arvosteltiin paatoksellisena sotapropagandana.[46]
Sota-ajan elokuvien enemmistö oli kuitenkin enimmäkseen komedioita tai romanttisia tunteita välittäviä elokuvia.[43] Elokuvien painopisteinä olivat sosiaalisen identiteetin ja seksuaalisuuden tarkastelu.[47] Aikakauden kuuluisimpia näyttelijöitä olivat Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti.[48][49]
Vuonna 1944 Elokuvajournalistit r.y. lanseerasi elokuva-alan tunnustuspalkinnon, Jussin, josta tuli myöhemmin tärkein Suomessa jaettava elokuva-alan palkinto. Nimensä palkinto sai kaksi kertaa filmatun Pohjalaisia-elokuvan päähenkilöltä Jussilta.[50]
Sodan jälkeen elokuvien tuotannollinen tilanne muuttui, elokuvatuotannot kallistuivat, raakafilmistä oli yleisesti pulaa ja myös elokuvien katsojaluvut vähenivät muiden huvitusmuotojen vapautuessa sodanaikaisista kielloista.
Sodan jälkeen kuitenkin myös monet pientuottajat, kuten Adams Filmi ja Teuvo Tulio palasivat elokuvatuotantojen pariin.
[45]
Sodan jälkeen kevyet aiheet saivat rinnalleen joukon varsin vakavia ongelmaelokuvia. Ongelmaelokuva on tyypillinen sodanjälkeinen lajityyppi monissa kansallisissa elokuvakulttuureissa. Eri maissa se sai omia painotuksiaan ja sen mukaisesti nimiä, joista tunnetuimmat olivat neorealismi (Italia), dokumentaarinen neorealismi (Ranska), ongelmaelokuva (Iso-Britannia) ja film noir (Yhdysvallat). Suomalaiset ongelmaelokuvat käsittelivät rikoksia, alkoholismia, avioeroja, sukupuolitauteja, lapsettomuutta, vapaita seksuaalisuhteita, mielenterveysongelmia, itsemurhia ja esimerkiksi sodan jälkiseurauksiin liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä sosiaalisia ongelmia. Esimerkkejä sodanjälkeisistä ongelmaelokuvista ovat Toivo Särkän Nuoruus sumussa (1946) sekä Hannu Lemisen ohjaamat Synnin jäljet (1946) ja Tuhottu nuoruus (1947). Olojen vapauduttua myös elokuvaohjelmisto keventyi. Suosittuja lajityyppejä olivat muun muassa komedialliset hupailut, perinteiset tukkilaiselokuvat ja sodan yli jatkuneet sotilasfarssit.[51][52]
1940-luvulla Suomessa tuotettiin yhteensä 177 pitkää elokuvaa, joista 8 oli dokumentteja. Elokuvatuotantoja hallitsivat Suomen Filmiteollisuus, joka tuotti 78 elokuvaa sekä Suomi-Filmi joka sai valmiiksi 48 elokuvaa. Kolmanneksi tuotantojen määrässä kipusi vuonna 1942 perustettu Fenno-Filmi, joka tuotti yhteensä 17 elokuvaa. 1940-luvun pientuottajia olivat Adams Filmi (4 elokuvaa), Teuvo Tulio (5 elokuvaa) sekä vuonna 1941 perustettu Valo-Filmi, joka tuotti 3 elokuvaa.[45]
1950-luvulla elokuvatuotantojen olosuhteet paranivat Suomessa raakafilmipulan päätyttyä. Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi saivat kilpailijakseen kolmannen suuren elokuvatuotantoyhtiön, Fennada-Filmin, joka syntyi Adams Filmin ja Fenno-Filmin yhdistyttyä. 1950-luku oli Suomessa elokuvatuotantojen määrän perusteella tuotteliain vuosikymmen, jolloin pitkiä elokuvia valmistui yhteensä 219 kappaletta, joista 11 oli dokumentteja. Vuosikymmenen alussa Suomen elokuvatuotanto oli jopa väkilukuun suhteutettuna maailman suurinta. 1950-luvulla tuotetuista elokuvista Suomen Filmiteollisuus tuotti 99 kappaletta, Fennada-Filmi 46 ja Suomi-Filmi 30. Pienempiä tuottajia olivat muun muassa Kansan Elokuva, Veikko Itkonen, Maunu Kurkvaara ja Teuvo Tulio.[53]
1950-luvun huippuohjaajiksi nousivat edellisellä vuosikymmenellä debytoineet Edvin Laine, Matti Kassila ja Hannu Leminen.[54] Kansainvälisesti tunnetuimmaksi ohjaajaksi nousi kuitenkin riippumattomana elokuvantekijänä toiminut Erik Blomberg (1913–1996). Hän oli ollut Nyrki Tapiovaaran tuottaja ja kuvaaja jo 1930-luvulla. Hänen oma uransa sai kansainvälistä ulottuvuutta Lapin mytologiaan perustuvan Valkoinen peura -elokuvan (1952) myötä, joka oli vuonna 1953 mukana Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa ja voitti siellä parhaan taruaiheisen elokuvan palkinnon.[55] Elokuva voitti myös vuonna 1957 Yhdysvalloissa jaettavan parhaan vieraskielisen ulkomaisen elokuvan Golden Globe -palkinnon.[56] Blombergin ura jatkui klassikkofilmatisoinneilla, Maria Jotunin teokseen perustuvalla elokuvalla Kun on tunteet (1954) sekä Aleksis Kiven näytelmään pohjanneella elokuvalla Kihlaus (1955).[57] Kansainvälistä menestystä jatkoi Matti Kassilan ohjaama Elokuu (1956), joka oli myös ehdokkaana Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa vuonna 1957.[58]
1950-luvun suurin yleisömenestys oli vuonna 1955 julkaistu, Väinö Linnan romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas, jonka ohjasi Edvin Laine. Elokuva sai heti ensimmäisenä esitysvuotenaan yli 2 miljoonaa katsojaa.[53] Elokuvasta on tullut myöhemmin suomalaisuuden ja sota-ajan ikoni, sillä se esitetään perinteisesti Ylen televisiokanavilla jokaisena itsenäisyyspäivänä. Tuntematon sotilas on yhä kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa,[59] ja se sai menestystä myös ulkomailla. Yhtiölleen Suomen Filmiteollisuudelle elokuva kuitenkin koitui kohtalokkaaksi, sillä verotussyistä uuteen tuotantoon ohjatut voittorahat johtivat suureen elokuvien määrään, mutta heikentyneeseen laatuun.[60]
Elokuvateknologian murros jatkui 1950-luvulla, jolloin tuotettiin ensimmäiset suomalaiset pitkät värielokuvat. Ensimmäinen niistä oli Toivo Särkän Suomen Filmiteollisuudelle ohjaama Juha (1956), jota seurasivat Valentin Vaalan Suomi-Filmille ohjaama Nummisuutarit (1957) ja Fennadan Kulkurin masurkka (1958), jonka ohjaajana toimi Aarne Tarkas.[53]
Maailmalla oli aiemmin herännyt huoli vanhojen elokuvien säilymisestä jälkipolville, sillä käytössä ollut nitraattifilmi oli erittäin tulenarkaa.[61] Suomeen perustettiinkin vuonna 1957 Suomen elokuva-arkisto, jonka perustamishankkeen yhtenä tärkeimpänä puuhamiehenä oli Jörn Donner.[62][63]
Lisää muutoksia 1950-luvun elokuvakentälle toi television saapuminen sekä Yleisradio, joka aloitti vuonna 1958 televisiolähetykset nimellä Suomen televisio.[64] Myös Suomen akateeminen elokuvakoulutus sai alkunsa vuonna 1959, kun Taideteolliseen oppilaitokseen perustettiin Kamerataiteen osasto, johon kuului sekä elokuvan, että valokuvan koulutuslinjat.[65]
Suurin 1950-luvulla Suomalaista elokuvaa kohdannut tragedia tapahtui 27. heinäkuuta vuonna 1959, jolloin Helsingissä sijainneella Adams-Filmin pääkonttorilla syttyi tulipalo. Palossa tuhoutuivat 13:ta suomalaisen elokuvan viimeiset tunnetut kopiot. Tuhoutuneiden elokuvien joukossa olivat muiden muassa Teuvo Tulion 3 varhaista ohjausta: Taistelu Heikkilän talosta (1936), Nuorena nukkunut (1937) sekä Kiusaus (1938), 6 Kalle Kaarnan elokuvaa ja 2 Uuno Eskolan elokuvaa. Joistain palossa tuhoutuneista elokuvista on myöhemmin löytynyt katkelmia.[61][66]
1950-luvulla huippunsa saavuttanut suomalainen elokuvatuotanto alkoi vähitellen hiipua, osittain television saapumisen vuoksi ja vanha studiojärjestelmä romahti seuraavan vuosikymmenen aikana.
Suomalainen elokuva romahtaa
Spede Pasanen ja Jaakko Pakkasvirta vuonna 1964.
1960-luvun alussa kolme suomalaista elokuvien suurtuotantoyhtiötä olivat kaikki toiminnassa, ja varsinkin Suomen Filmiteollisuus tuotti suuren määrän elokuvia, joiden laatu oli heikkoa. Lisäksi elokuvat myytiin televisiolle ja katsojat näkivät ne ilmaiseksi omilta kotisohviltaan, jolloin elokuvateattereiden katsojamäärät romahtivat. Murroksen keskellä näyttelijät menivät vuosina 1963–1965 lakkoon, jonka seurauksena amatöörinäyttelijät miehittivät heikkotasoiset elokuvat. Suomalaiset elokuvantekijät eivät myöskään osanneet tehdä aikakauteen sopivaa tuoretta tuotantoa, eikä Suomessa ollut vielä elokuville valtion tukijärjestelmää,[67] lukuun ottamatta vuonna 1961 perustettua valtion elokuvapalkintoa, joka myönnettiin jälkikäteen laadukkaiksi koetuille elokuville.[68]
Näiden seurauksena suomalainen studioelokuva romahti ja studioista suurin, Suomen Filmiteollisuus, ajautui vuonna 1965 konkurssiin. Esiin astui uusi pientuottajien sukupolvi ja elokuva modernisoitui. Myös valtion elokuvapalkinnosta muodostui merkittävä kannustin, joka auttoi uusia elokuvantekijöitä alalle.[68] 1960-luvulla aloittaneita ohjaajanimiä olivat muun muassa Erkko Kivikoski, Aito Mäkinen, Jaakko Pakkasvirta, Spede Pasanen, Eino Ruutsalo, Risto Jarva, Mikko Niskanen sekä Jörn Donner, joka tosin ohjasi ensimmäiset pitkät elokuvansa Ruotsissa.[69]
1960-luvulla suomalainen televisioelokuvatuotanto otti suuria askeleita eteenpäin. Yleisradio perusti televisioteatterin vuonna 1961.[70] Lähetysaikaa Yleisradion kanavilta vuokrannut
Oy Mainos-TV-Reklam Ab[71] perusti puolestaan vuonna 1965 oman televisioteatteritoimituksensa, MTV-teatterin.[72] MTV-teatterin tuottamia televisioelokuvia esitettiin Aitiopaikka ja Teatterituokio -nimisillä ohjelmapaikoilla. Aitiopaikka-nimen alla esitettiin maanantai-iltaisin pitkiä, noin 90-minuuttisia televisionäytelmiä. Teatterituokio-nimellä kulkeneet näytelmät puolestaan olivat noin 45-minuutin pituisia.[73]
Suomi koki rakennemuutoksen vuosina 1965–1975, jolloin ihmiset muuttivat joukoittain maaseudulta kaupunkeihin sekä Ruotsiin. Samaan aikaan yhteiskunta vapautui seksuaalisesti, poliittisesti ja alkoholikulttuurin suhteen. Tämä yhteiskunnan vanhojen arvojen murtuminen näkyi myös elokuvissa ihmisten etsiessä itselleen uutta identiteettiä.[75]
Vuosikymmenen lopussa Edvin Laine ohjasi suurelokuvan Täällä Pohjantähden alla (1968), joka sai suuren yleisösuosion, mutta oli kuvakirjamainen. Elokuvan taloudellisen menestyksen ansiosta sen tuotantoyhtiö Fennada-Filmi pystyi kuitenkin jatkamaan toimintaansa seuraavalle vuosikymmenelle.[67]
1960-luvulla valmistui 121 pitkää elokuvaa. Suurin tuottaja oli konkurssistaan huolimatta edelleen Suomen Filmiteollisuus, joka tuotti 37 elokuvaa. Seuraavana oli Maunu Kurkvaaran Kurkvaara-Filmi, joka tuotti 13 elokuvaa. Vanhat studiosuuruudet Suomi-Filmi ja Fennada-Filmi jatkoivat edelleen toimintaansa, vaikka niidenkin tuotantomäärät romahtivat. Suomi-Filmi tuotti 1960-luvulla 12 elokuvaa ja Fennada 11. Vuosikymmenellä syntyneistä pientuottajista suurin oli FJ-Filmi, joka tuotti 7 elokuvaa. Sitä seurasivat Filminor 6:lla elokuvalla sekä Filmituotanto Spede Pasanen, joka tuotti 5 elokuvaa.[68]
Suomalaisten elokuvien katsojaluvut 1972–2015.[76] Suomen elokuvasäätiö aloitti katsojalukujen keräämisen vuonna 1972. Tätä edeltäneet katsojaluvut ovat arvioita.
Suomalaista elokuva-alaa leimasi 1970-luvulla pysähtyneisyys. Yleiseurooppalaisen uusvasemmiston ideat löysivät tiensä poliittisiin lauluihin ja teattereihin[77] ja heijastuivat myös elokuvien aiheisiin sekä elokuva-alan järjestötoimintaan.[78] Televisio oli vienyt suomalaiset elokuvakatsojat ja oireellisesti, ehkäpä vuosikymmenen kehutuin elokuva, Mikko NiskasenKahdeksan surmanluotia (1972) julkaistiin alun perin neliosaisena tv-sarjana, josta myöhemmin leikattiin lyhyempi elokuvaversio.[79][80] Koko suomalaisen elokuva-alan heikoin tuotantovuosi oli 1974, jolloin nähtiin ainoastaan kaksi uutta pitkää elokuvaa: Seppo HuunosenKarvat ja Ere KokkosenViu-hah hah-taja.[77] Merkittävä uusi suomalaisen elokuvan virstanpylväs saavutettiin vuonna 1979, jolloin valmistui Suomen ensimmäinen pitkä animaatioelokuva, Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin ohjaama pala-animaatio Seitsemän veljestä.[81]
Vuonna 1961 perustettu valtion elokuvapalkinto uudelleennimettiin vuonna 1970 elokuvatuotannon laatutueksi ja sen maksutapa muuttui vuosikymmenen aikana vähitellen jälkituesta ennakkoon maksettavaksi tueksi.[78]
Harvoja järjestelmällisesti menestyksellisiä elokuvia 1970-luvulla tuotti Spede Pasanen, jonka tuotannot kannattelivat koko Suomen elokuvateatterikenttää. Spede näytteli aluksi itse komedioidensa pääosissa, mutta keskittyi myöhemmin uuteen luomukseensa, Vesa-Matti Loirin näyttelemään Uuno Turhapuroon.[79]
1970-luvulla Suomessa tehtiin yhteensä 80 pitkää elokuvaa, mikä oli pienin tuotantomäärä mykkäelokuvien kauden jälkeen. Suurin tuotantoyhtiöistä oli Jörn Donner Productions, joka tuotti 13 elokuvaa. Saman määrän elokuvia tuotti Spede Pasanen, mutta useiden eri tuotantoyhtiöidensä kautta. Seuraavaksi suurimmat tuotantoyhtiöt olivat Filminor, joka tuotti 9 elokuvaa sekä FJ-Filmi, joka tuotti 7 elokuvaa. Leimallinen piirre vuosikymmenelle oli tuotantoyhtiöiden runsas määrä. Niitä oli yhteensä 40, joista suuri osa tuotti vain yhden elokuvan.[78]
Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia 1970-luvulta 1990-luvulle. Uuno-elokuvia tehtiin yhteensä 20. Kuvassa niistä suosituimman, Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) -elokuvan juliste.[82]
1980-luvulla suomalaisten elokuvien tuotantomäärät kasvoivat Suomen elokuvasäätiön onnistuneen toiminnan myötä. Lisärahoitusta elokuvatuotannoille tuli myös televisiosta. Elokuvasäätiö ja Yleisradio tekivät vuonna 1984 sopimuksen, jossa Yleisradio sopi ostavansa ennakkoon tietyn määrän elokuvasäätiön tukemista elokuvista. 1980-luku toi suomalaiselle elokuvakentälle myös suuren joukon uusia ohjaajia. Vuosikymmenellä esikoisohjauksensa tehneitä henkilöitä oli noin 40, muun muassa Matti Ijäs, Aki Kaurismäki, Mika Kaurismäki, Jaakko Pyhälä sekä Lauri Törhönen.[83]
Vuosikymmenellä nähtiin myös Suomen ensimmäinen elokuva-alan todellinen kansainvälinen läpimurto, kun Renny Harlin raivasi tiensä Hollywoodiin suurten elokuvatuotantojen ohjaajaksi Jäätävä polte (1986) -elokuvansa avulla. Valtion elokuvatarkastamo ehti jo aluksi kieltää kokonaan elokuvan esittämisen vedoten elokuvan raakuuteen sekä sen potentiaalisiin haittavaikutuksiin valtion ulkopoliittisille suhteille, mutta hyväksyi sen pitkällisen valituskierroksen sekä elokuvaan tehtyjen leikkausten myötä.[83] Lisäksi kansainvälistä menestystä saavutti suomen siihen asti kallein elokuva, Pirjo Honkasalon ja Pekka LehdonTulipää (1980), joka oli mukana Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa vuonna 1981.[84][85] Kuriositeettina voidaan mainita lisäksi, että Jörn Donner kävi noutamassa Ingmar Bergmanin elokuvan Fanny ja Alexander (1982) saaman parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon vuonna 1983.[86]
1980-luvulla tuotettiin yhteensä 158 pitkää elokuvaa, joista 15 oli dokumentteja.[83] Parhaimpana tuotantovuotena, vuonna 1984, tuotettiin 30 elokuvaa, joka oli yhtä paljon kuin tuotantojen ennätysvuonna 1955. Toisaalta elokuvien keskimääräiset katsojamäärät olivat hyvin alhaiset.[90] Eniten tuotantoja teki vuosikymmenen uusi tulokas Villealfa Filmproductions, joka tuotti 17 elokuvaa. Seuraavaksi eniten elokuvia tuotti Spede Pasanen, joka tuotti usean eri tuotantoyhtiönsä kautta yhteensä 16 elokuvaa. Reppufilmi teki yhteensä 11 elokuvaa, Visa Mäkinen 10 elokuvaa ja Skandia-Filmi 8 elokuvaa. 7 elokuvan tuotantomäärään ylsivät Filminor, Jörn Donner Productions sekä National-Filmi.[83]
Suomalaisen elokuvan asema heilui rajusti 1990-luvulla. Suomen talous sukelsi vuosikymmenen alkupuolella lamaan, jonka seurauksena Suomen elokuvasäätiön jakamien tuotantotukien määrä laski merkittävästi ja elokuvien katsojamäärät suorastaan romahtivat.[92] Suomi liittyi vuonna 1995 Euroopan unioniin, mutta elokuvien aiheet pysyivät pääosin kansallisina, ilman mainittavia uusia vaikutteita manner-Euroopasta. Suomalaisissa elokuvissa näkyi myös television vahva vaikutus ja läsnäolo,[93] sillä televisio toimi yhä enenevissä määrin elokuvien rahoittajana.[92] Vuosikymmenellä nähtiin myös entistä ammattimaisemman ja kaupallisemman tuotantokulttuurin rantautuminen Suomeen.[93] Vuosikymmenen loppua kohti lama alkoi vähitellen hellittää ja katsojat löysivät jälleen takaisin elokuvien pariin.[92]
1990-luvun elokuvatuotantoja yleisesti kuvaavia piirteitä olivat uusien esikoisohjaajien suuri määrä sekä eri lajityyppejä edustavien elokuvien runsas tuotanto.[92] Vuosikymmenen kansainvälisesti menestynein elokuva oli Aki Kaurismäen ohjaama Kauas pilvet karkaavat (1996). Elokuva myytiin yli 20:een maahan ja se keräsi ulkomailla yli 500 000 katsojaa.[92] Kansainvälistä menestystä sai myös Matti Pellonpää, joka voitti Euroopan elokuva-akatemian jakaman parhaan miesnäyttelijän Felix-palkinnon Aki Kaurismäen elokuvasta Boheemielämää (1992).[91]
Suomalaisten elokuvien tuotantomäärät vuosittain (1911–2022)
1990-luvulla pitkiä elokuvia tuotettiin yhteensä 178 kappaletta. Tämä luku sisältää tosin myös teatterilevityksen saaneita, televisiolle tehtyjä elokuvia. Dokumenttielokuvien tuotanto kasvoi merkittävästi edelliseltä vuosikymmeneltä 50:een elokuvaan. Eniten elokuvia tekivät Kinotuotanto sekä Villealfa Filmproductions, jotka molemmat tuottivat 13 elokuvaa. Spede Pasanen tuotti eri yhtiöilleen yhteensä 10 elokuvaa ja Filminor tuotti 9 elokuvaa. Jörn Donner Productions, Reppufilmi ja Kinotar tekivät kukin 8 elokuvaa, Epidem ja Sputnik 7 elokuvaa ja Ere Kokkonen Oy 6 elokuvaa. [92]
2000-luvun koittaessa yleisö löysi jälleen suomalaisen elokuvan. Elokuvien katsojamäärät kasvoivat edelliseltä vuosikymmeneltä ja jotkin niistä päihittivät jopa ulkomaiset menestyselokuvat. Elokuvista tuli myös yleisellä tasolla entistä kaupallisempia.[94]
Suomen ensimmäinen pitkä tietokoneanimaatioelokuva, Keisarin salaisuus, valmistui vuonna 2006. Keisarin salaisuus polkaisi käyntiin animaatioelokuvien aikakauden: vuosina 2000-2013 Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea sai yhteensä 13 pitkää animaatioelokuvahanketta.[100][101]
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomessa tuotettiin yhteensä 169 pitkää elokuvaa, joista 38 oli dokumentteja. Suurimpaan tuotantomäärään ylsivät sekä Kinotar, että Solar Films, jotka molemmat tuottivat 14 elokuvaa. Seuraavina olivat MRP Matila Röhr Productions, joka tuotti 11 elokuvaa, Blind Spot Pictures, joka tuotti 10 elokuvaa, sekä Helsinki-filmi ja Kinoproduction 9:llä elokuvalla.[94]
Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas (2017) oli ensimmäinen suomalainen elokuva lähes 50:een vuoteen, joka saavutti elokuvateattereissa miljoonayleisön.
2010-luvulla suomalaisen elokuvan suosio jatkui vahvana. Suomalaiset elokuvat keräsivät 25.4% koko vuosikymmenen elokuvateatterien kokonaiskatsojamäärästä. Kasvussa ollut trendi oli uusien naisohjaajien tulo alalle.[102] Vuosikymmenellä ensimmäisen pitkän elokuvansa tehneitä ohjaajanimiä olivat muun muassa: Maarit Lalli, Tiina Lymi, Marja Pyykkö ja Miia Tervo. Tärkeimpiä vuosikymmenellä kasvussa olleita tuotantoyhtiöitä olivat puolestaan Bufo, Elokuvayhtiö Aamu, Dionysos Films sekä Tuffi Films.[103]
2020-luku alkoi suomalaiselle elokuvalle murheellisissa merkeissä. Tammikuussa 2020 Suomeen ensi kertaa rantautuneen koronaviruspandemian myötä elokuvien ensi-iltoja siirrettiin laajalti maaliskuusta lähtien ja niiden katsojaluvut romahtivat elokuvateatterien sulkemisten ja henkilörajoitusten myötä.[111] Vuoden 2020 maaliskuun jälkeisistä ensi-illoista vain kaksi elokuvaa keräsi yli 100 000 katsojaa.[112] Valoa synkkyyden keskelle toi kuitenkin Juho Kuosmasen ohjaama Hytti nro 6 -elokuva (2021), joka voitti vuoden 2021 Cannesin elokuvajuhlilla Grand Prix -palkinnon.[113]
Elämäkertaelokuva on suomalaiselle elokuvalle perinteikäs lajityyppi, joka kertoo yhden tai useamman todellisen henkilön elämästä. Useimmiten elämäkertaelokuvien päähenkilöt ovat kuuluisia henkilöitä, kuten taiteilijoita, poliitikkoja, tieteilijöitä tai muita julkisuuden henkilöitä. Elämäkertaelokuvat voivat olla totuudenmukaisia kuvauksia henkilön elämästä tai ne voivat olla fiktiivisiä kertomuksia, jotka perustuvat jollain tapaa päähenkilön elämään. Ajallisesti elämäkertaelokuvat voivat kattaa päähenkilön koko elämänkaaren tai ne voivat käsitellä vain jotain päähenkilön elämään liittyvää ajanjaksoa.[114]
Yleisesti elämäkertaelokuvat voidaan jakaa klassisen ja modernin kauden elokuviin. Klassisen kauden elokuvat kertovat yleensä historiallisista merkkihenkilöistä, jotka kuuluivat kansakunnan eliittiin. Klassisen kauden elämäkertaelokuvia ovat esimerkiksi Suomen ensimmäiset elämäkertaelokuvat: Kalle Kaarnan ohjaama Elinan surma (1938), joka kertoo Klaus Kurjesta ja Elina Finckestä sekä Roland af Hällströmin ohjaama Simo Hurtta (1940), joka kertoo isovihan aikana eläneestä verovoudista, Simon Affleckista. Moderni vaihe elämäkertaelokuvissa alkoi Toisen maailmansodan jälkeen. Eräs sen ominaispiirteistä on päähenkilöiden esittäminen ristiriitaisina hahmoina. Elämäkertaelokuvien henkilöhahmot myös laajenivat modernin vaiheen aikana historian merkkihenkilöistä julkisuuden henkilöihin sekä tavallisiin ihmisiin. Esimerkkejä modernin vaiheen suomalaisista elämäkertaelokuvista ovat: Matti KassilanPäämaja (1970), jonka päähenkilö on Suomen sotamarsalkkaCarl Gustaf Emil Mannerheim sekä Timo Koivusalon ohjaama Rentun ruusu (2001), joka kertoo laulaja Irwin Goodmanista.[114]
Iskelmäelokuva on musikaalielokuvan alalajityyppi, joka sisältää iskelmämusiikkiesityksiä. Iskelmäelokuvia tehtiin Suomessa pääasiassa 1950-luvun lopulta 1960-luvulle. Ensimmäinen suomalainen iskelmäelokuva oli Jack Witikan ohjaama Suuri sävelparaati (1959).
Se tehtiin esittelemään nuorisolle tuoreita iskelmämuusikoita sekä heidän levyjään. Elokuvassa esiintyviä laulajia ovat muun muassa Laila Kinnunen ja Brita Koivunen. Usein iskelmäelokuvat sisältävät kevyen elokuvaa eteenpäin kuljettavan juonen, joka nivoo eri iskelmäosuudet yhteen.
Iskelmäelokuvien aika Suomessa oli varsin lyhyt, mutta ne myötävaikuttivat yleisesti suomalaisen nuorisokulttuurin syntyyn ja heijastuivat nuorison pukeutumiseen.[115]
Kulkurielokuva
Kulkurielokuva on suomalaisen elokuvan lajityyppi, jota ei juuri esiinny muissa maissa.
Kulkurielokuvien alkupisteenä voidaan pitää Toivo Särkän ohjaamaa elokuvaa Kulkurin valssi (1941), joka sai innoituksensa J. Alfred Tannerin suomentamasta kappaleesta Kulkurin valssi, joka perustuu ruotsinkieliseen sävelmään Vandrarevalsen.[116][117] Kulkurielokuvat ovat romanttisia elokuvia, jotka käsittelevät usein yhteiskuntaluokkien eroja sekä vapauteen liittyviä teemoja.[116] Muita lajityypin edustajia ovat esimerkiksi Valentin Vaalan ohjaama Kulkurin tyttö (1952) sekä Roland af Hällströmin ohjaus Kuningas kulkureitten (1953).
Melodraama on lajityyppi, joka on peräisin teatterista, jossa sen nimi on alun perin tarkoittanut musiikin ja draaman yhdistämistä. Elokuviin liitettynä melodraama-nimellä on tarkoitettu eri aikoina erilaisia tyylejä. Aluksi sillä tarkoitettiin elokuvia, jotka sisälsivät jännittäviä tilanteita ja yllättäviä juonenkäänteitä. 1950-luvulta lähtien melodraamalla on elokuvien yhteydessä tarkoitettu tunteita korostavaa elokuvaa.[118]
Melodraama on suomalaisessa elokuvassa perinteikäs lajityyppi. Suomen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva Teuvo Puron ohjaama
Sylvi (1913) oli tyyliltään melodraama.[119] Eräs tunnetuimmista suomalaista melodraamaohjaajista oli Teuvo Tulio, jonka ohjaamia melodraamoja ovat muun muassa: Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), Unelma karjamajalla (1940) sekä Rakkauden risti (1946).
Rillumarei-elokuvat ovat tyyliltään kevyitä musikaaleja ja komedioita, jotka pohjautuvat Suomessa sota-ajan jälkeen esiintyneeseen kupletti- ja revyyperinteeseen.[120] Rillumarei-elokuvissa iskelmämusiikki, vauhdikas juonenkuljetus sekä kansanomaisuus ovat tärkeässä osassa.[121] Niiden päähenkilö on useimmiten jätkä, joka on sivistymätön selviytyjäluonne.[120] Lajityyppi on saanut nimensä Jorma Nortimon ohjaaman Rovaniemen markkinoilla (1951) -elokuvan tunnuskappaleessa laulettavasta rumarillumarillumarei-kertosäkeestä.[122] Rillumarei-sana oli alun perin kriitikoiden käyttämä pilkkanimitys, mutta Suomen Filmiteollisuus nosti sen myöhemmin ylpeänä esille elokuvan Hei, rillumarei! (1954) -nimessä.[123]
Varsinaisia rillumarei-elokuvia tehtiin vain muutama ja niissä säveltäjänä toimi Toivo Kärki ja käsikirjoituksesta sekä laulujen sanoista vastasi Reino Helismaa. Lajityypille tunnusomaisia elementtejä esiintyy kuitenkin myös muiden tekijöiden elokuvissa. Rillumarei-elokuvat saivat elokuvakriitikoilta ilmestymisaikanaan murska-arvostelut, mutta toisaalta myös suuren yleisösuosion. Myöhemmin rillumarei-elokuvat ovat saavuttaneet kulttisuosiota.[121]
Tukkilaiselokuva on suomalaiselle elokuvalle omaleimainen lajityyppi, joissa kuvataan tukkien uittoa jokia ja koskia pitkin hakkuualueilta tehtaille. Tukkilaiselokuville tunnusomaisia elementtejä ovat romanssit ja niistä aiheutuvat konfliktit,
tukkisumien purkaminen sekä koskenlasku.[126]
Suomessa merkittävimmät elokuva-alan palkinnot jaetaan vuosittain Jussi-gaalassa. Jussit jakaa Filmiaura ry vuosittain parhaista saavutuksista suomalaisen elokuvan parissa. Jusseja on jaettu vuodesta 1944 lähtien.[50]
Elokuvatuotanto on kansantaloudellisesti Suomessa suhteellisen pieni ala. Vuonna 2017 se työllisti noin 2 500 henkilöä. Yleinen piirre alalla on töiden projektiluonteisuus sekä työskentely freelancerina tai yrittäjänä.[129]
Elokuva-ala on perinteisesti jakaantunut Suomessa tuotanto-, levitys- ja elokuvateatteriyhtiöihin. Tuotantoyhtiöt vastaavat elokuvan tuotantoprosessissa käsikirjoittamisesta valmiin materiaalin siirtämiseen levitettäväksi. Tuotantoyhtiöitä Suomessa oli vuonna 2017 noin 100.[129] Levitysyhtiöt puolestaan osallistuvat rahoitukseen ja vastaavat elokuvan markkinoinnista ja levittämisestä elokuvateattereihin ja tallennemyyntiin. Elokuvateatterit puolestaan saattavat elokuvat yleisön nähtäväksi. Digitalisoitumisen seurauksena esimerkiksi monilla tuotantoyhtiöllä on aiempaa parempi mahdollisuus levittää omia elokuviaan.[130] Tuotantoyhtiöt toimivat usein melko projektiluonteisesti, ja niiden liiketulos vaihtelee siksi paljon. Suomalaiset tuotantoyhtiöt ovat pääosin pieniä, joten yksittäisillä projekteilla on niille suuri vaikutus.[131] Levitysyhtiöt ovat taloudellisesti vakaampia kuin tuotantoyhtiöt, koska ne pystyvät hajauttamaan riskinsä useamman elokuvatuotannon pariin.[132] Suurimmat levittäjäyhtiöt vuonna 2020 markkinaosuuksineen olivat Nordisk Film (33 %), SF Film (30 %), Disney (12 %) ja Finnkino (8 %).[112]
Elokuvatuotanto ja rahoitus
Suomalainen elokuvatuotanto on hyvin riippuvainen julkisesta tuesta. Varsinkin pitkät elokuvat ja dokumentit vaativat usein valmistuakseen tuotantotukea. Suomen elokuvasäätiö on lähes aina mukana rahoittamassa pitkien elokuvien tuotantoa. Elokuvasäätiön väitetään olevan rahoituspäätöksissään haluton ottamaan riskejä, joka johtunee jaettavan rahanmäärän pienuudesta.[133] Toinen tärkeä Suomalaisen elokuvan rahoittaja on televisio, joka ostaa usein elokuvien esitysoikeuksia ennakkoon.[83] Toisaalta joukkorahoitus on viime vuosina noussut vaihtoehdoksi elokuvatuotantojen julkiselle rahoitukselle.[134][135][136]
Työ elokuvatuotannoissa on pääasiassa projektiluonteista ja tuotantokohtaista. Yhtä pitkää elokuvaa tekee yleensä 50–300 hengen määräaikainen tuotantotiimi.[129] Suomessa elokuvatuotannot tehdään melko nopeasti. Kuvauspäiviä on yleensä noin 30–35. Vastaavasti Ruotsissa elokuvia kuvataan yleensä noin 50 päivän ajan ja muualla Euroopassa kuvaukset kestävät tyypillisesti 60–70 päivää.[137]
Koulutus
Elokuvien tekeminen ja saattaminen katsojien ulottuville on pitkä prosessi, johon osallistuu monissa eri ammateissa toimivia henkilöitä. Korkeakouluopetusta niihin annetaan Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopistossa teatterityön ohjelmassa, sekä Lapin yliopiston audiovisuaalisen mediakulttuurin ohjelmassa. Koulutusta on tarjolla myös ammattikorkeakouluissa sekä toisen asteen oppilaitoksissa.[129]
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) on opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalaan kuuluva virasto, jonka tehtäviä ovat suomalaisten elokuvien sekä radio- ja televisio-ohjelmien pelastaminen ja säilyttäminen jälkipolville sekä niihin liittyvä tutkimustoiminta ja mediakasvatus. KAVI ylläpitää myös Elonet-verkkopalvelua, joka sisältää elokuvatietokannan ja elokuvien suoratoistopalvelun.[138][139][140]
KAVI järjestää myös elokuvaesityksiä useilla paikkakunnilla,[141] ylläpitää Helsingissä toimivia Kino Regina[142] ja Kino Tulio[143] -elokuvateattereita sekä tarjoaa radio- ja televisio-ohjelmiin liittyvää tietopalvelua.[144] Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista löytyy myös elokuva-aiheinen erikoiskirjasto.[145]
Alanen, Aku: There’s no business like... Tieto&Trendit, 2008, nro 3. Helsinki: Tilastokeskus. Artikkelin verkkoversio. (html) Viitattu 21.1.2016.
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava: Suomen elokuva-arkisto, 2005. ISBN 951-1-12705-5
Kaarninen, Pekka: Kotimaisen elokuvan maamme-kirja. Vantaa: Avain, 2018. ISBN 978-952-304-160-8
Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019. ISBN 978-951-858-084-6
Kolehmainen, Katja., Jaalivaara, Janne., Talvitie, Arttu., Viertola Asta., Westman, Marika: Digitalisoitumisen vaikutus elokuva-alan kannattavuuteen ja toimintatapoihin elokuvateatterijakelussa Suomessa. Aalto yliopisto kauppakorkeakoulu, Suomen elokuvasäätiö, 2013.
Laine, Kimmo ym. (toim.): Unelmatehdas Liisankadulla – Suomen Filmiteollisuus OY:n tarina. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019. ISBN 978-951-858-059-4
Salmi, Hannu: Kadonnut perintö – näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-346-4
Sedergren, Jari, 100 vuotta dokumenttielokuvaa, Mitä-Missä-Milloin 2005, Otava 2005.
Särkelä, Juha (toim.): Muistoja Pöllölaaksosta. Kouvola: Reuna Oy, 2020. ISBN 978-952-355-037-7
↑Kari Uusitalo: Karu, Erkki (1887–1935)Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 13.12.2015.
↑Päivi Lehto-Trapnowski: Maitotyttö vai dynamiittityttö? Teoksessa Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Toim. Matti Peltonen. Helsinki, 1996.
_-elokuvan_juliste.jpg)
